Kysymyksiä ja vastauksia

Vastasin näihin kysymyksiin kevättalvella 2012 käytyjen kirkon kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaalin alla. Kysymykset ja vastaukset ovat edelleen ajankohtaisia.

Vuoden 2012-16 kirkolliskokouskauden tapahtumia ja ajatuksiani tuleviin haasteisiin olen kertonut kirjassani TOIMINTANI KIRKOLLISKOKOUKSESSA 2012-16. Löydät kirjan klikkaamalla tästä.


Miksi lähdit ehdokkaaksi näihin vaaleihin?

Olen huolissani kirkon nykyisestä tilasta. Jäsenmäärä vähenee ja kristinuskon sanoma menettää merkitystään paitsi yhteiskunnassa myös kirkon sisällä. Kirkon tulisi yhtäältä uudistaa toimintatapojaan ja pyrkiä kohtaamaan ihmisiä nykyajan haasteisiin vastaten, mutta toisaalta sen tulisi julistaa rohkeammin evankeliumin ilosanomaa ja puolustaa kristillisten perusarvojen murtumatonta perustaa.

Olin myös neljä vuotta sitten ehdokkaana. Tulin äänestyksessä kolmannelle varasijalle. Olin muistaakseni ainoa ehdokas Oulun hiippakunnassa, joka sai ääniä jokaisesta rovastikunnasta, mutta ääniä ei tullut riittävästi. Uskon, että olisin nyt valmiimpi kirkolliskokouksen työhön.

Näiden neljän vuoden aikana olen tullut valituksi oman kotiseurakuntani kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi ja valmistunut oikeustieteen maisteriksi. Koska kirkolliskokous käsittelee mm. kirkkolakia ja muita lainsäädännöllisiä kysymyksiä, niin uskon koulutuksestani voivan olla hyötyä, jos tulen valituksi.

Nykyisessä kirkolliskokouksessa ei ole yhtään nuorta jäsentä. Uskoakseni olisi hyvä, että päätöksenteossa olisi mukana eri-ikäisiä ihmisiä. Kirkko, jossa toimii paljon nuoria, on tulevaisuuden kirkko.

Onko sinulla mitään mahdollisuuksia tulla valituksi? Meneekö ääni hukkaan, jos äänestää sinua?

Olen ehdokkaana "Kirkko keskellä arkea - Keskusta ja sitoutumattomat" -nimisellä ehdokaslistalla. Oulun hiippakunnasta valitaan kahdeksan edustajaa, joista viisi valittiin viimeksi keskustataustaiselta listalta. Nytkin tälle listalle on onnistuttu keräämään varsin kattavasti henkilöitä eri puolilta hiippakuntaa, eri ikäisiä, molempia sukupuolia ja erilaisista ammattiryhmistä. Koska vaalitapa on suhteellinen, niin tällaiselta kattavalta ehdokaslistalta on tietysti helpompi tulla valituksi. Ainoastaan yksi ehdokaslista (Uskon ja kirkon tulevaisuuden puolesta) on kooltaan suurempi kuin se lista, jolla itse olen ehdokkaana, mutta huomattava osa tämän listan ehdokkaista ei ole kirkkovaltuutettuja, joten he eivät siis voi itse äänestää omaa listaansa.

On tietysti mahdotonta sanoa, millaiset ovat omat mahdollisuudet. Tiedän hyvin, että nuoren ihmisen on vaikeata tulla valituksi, kirkolliskokoukseen on vain harvoin päässyt alle 30-vuotiaita. Sellaisen, joka haluaa uutta sukupolvea kirkon päätöksentekoon, täytyy myös äänestää nuorta ehdokasta.

Edelliset vaalit, vuonna 2008, menivät kuitenkin osaltani verrattain hyvin. Olin valitsijoille varmasti melko tuntematon, 23-vuotias ensimmäisen kauden kirkkovaltuutettu pieneltä paikkakunnalta. Samalta paikkakunnalta samalla listalla ehdokkaana oli kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja pitkäaikainen kirkkotoimija. Äänestäjät luottivat eniten perinteisiin ehdokkaisiinsa ja naispappien vastustajat keskittivät äänet omille ehdokkailleen. Tulin kuitenkin listalla kolmannelle varasijalle (sain 18,434 ääntä, kun listan viimeinen läpimenijä sai 24,681 ääntä).

Vuoden 2008 vaaleissa olin ainoa ehdokas koko kirkolliskokousvaalissa Oulun hiippakunnassa, joka sai ääniä jokaisesta rovastikunnasta. Kaikilla muilla 51 ehdokkaalla oli vähintään yksi rovastikunta, josta he eivät saaneet yhtään ääntä. Pohjoisin tukijani tuli Utsjoelta, eteläisin Reisjärveltä.

Näiden vaalien jälkeen on tapahtunut paljon. Silloin olin ensimmäisen kauden kirkkovaltuutettu, nyt olen kotiseurakuntani kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja edellisten seurakuntavaalien Lapin ääniharava. Ehkä minulla on enemmän tunnettavuutta kuin viimeksi. Kuitenkin nyt tilanteeni on toisaalta haastavampi, että viimeksi esim. naapuriseurakunnista ei ollut ehdokkaita näissä vaaleissa, ja nyt on. Siksi kenenkään ei pidä ajatella, että tulisin "ilman muuta" valituksi, vaan toivon, että jokainen valitsija, joka haluaa minun tulevan valituksi, todella antaa äänensä minulle.

Kerro jotain hengellisestä elämästäsi.

Kristinusko antaa kestävän pohjan elämään. Rukous, yhteys elävään Jumalaan, on kristittyjen ihmeellinen etuoikeus. Iltarukous minulle opetettiin jo lapsena. Olen monesti sanonut, että silloin, kun olen luottanut kaikki huoleni Herralle, minua on johdatettu ja asiat ovat menneet hyvin. Mutta kun olen katsonut vain itseeni ja turvannut omiin voimiini, niin silloin olen rakentanut hiekalle ja epäonnistunut.

En ole ollut koskaan seurakuntanuori ja varmasti omassa seurakunnassani on koko joukko ahkerampia seurakuntalaisia ja kirkossakävijöitä. Jumalanpalvelus on kuitenkin itselleni tärkeä tapa osallistua.

Yhdysvaltalainen evankelista, rouva Joyce Meyer on yksi suosikeistani saarnaajien joukossa. Katson mielelläni hänen ohjelmaansa Iloa arkeen TV7 -kanavalta. Hänen kirjansa Tavallisen rukouksen taivaallinen voima on antanut paljon hengelliseen elämääni. Samoin suomalainen evankelista Pirkko Jalovaara on henkilö, jonka ohjelmia mielellään seuraan ja jonka kirjoituksia on mukavaa lukea.

Miten suhtaudut herätysliikkeisiin?

Herätysliikkeillä on ollut ja on edelleen suuri merkitys Suomen kirkossa. Ne ovat vuosisatojen ajan rikastuttaneet kirkkoa ja maamme hengellistä elämää. Mikään yksittäinen herätysliike ei tietenkään ole "ainoa oikea tie" pelastukseen, mutta lukemattomat ihmiset ovat saaneet oppia tuntemaan Jeesuksen ja löytäneet tien Jumalan yhteyteen herätysliikkeiden piirissä.

Itse en ole minkään herätysliikkeen jäsen, mutta pidän niiden työtä suuressa arvossa ja jaan monia käsityksiä eri herätysliikkeiden kanssa. Lapin kristillisyydelle erityisen merkittävää on ollut Lars Leevi Laestadiuksen hengellinen perintö, jota pidän tärkeänä. Käsitys siitä, että Jumalan sanassa on kaksi terää: armo ja laki, on sydäntäni lähellä. Pelastumme yksin armosta, mutta uskovakin ihminen tekee virheitä ja syntejä ja siksi hänen täytyy muistaa myös lakia. Kristilliset perusarvot ohjaavat onnellisempaan elämään. Raittiusaatteen leviäminen lestadiolaisen herätyksen myötä on myös ollut hyvin merkittävää, varsinkin 1800-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin viheliäisessä köyhyydessä elänyt maakunta oli suorastaan hukkua viinaan.

Mihin kirkolliseen suuntaukseen kuulut? Oletko konservatiivi vai liberaali?

Ennen viime kirkolliskokouksen vaalia Kirkko ja kaupunki -lehdessä (14.1.2008) kirkolliskokouksen ryhmittymiä jaoteltiin karkeasti neljään luokkaan: kansankirkollisiin, tunnustuskirkollisiin, vanhoillislestadiolaisiin ja kirkollisiin uudistajiin. Löydän itsestäni yhtymäkohtia jokaiseen näistä ryhmistä.

Kansankirkollisten tavoin ajattelen, että kirkkomme on kansankirkko ja se merkitsee sitä, että kirkossa täytyy olla tilaa monenlaisille linjauksille ja toimintatavoille. Kirkon toiminnan perusta on hengellinen ja ajaton, mutta samalla on tiedostettava sekin, että kirkkoon kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät ole erityisen uskonnollisia ja heillekin on oltava tilaa kirkossa. Kansankirkon asemaa on vahvistettava, se on Suomen kansan vahvuus.

Tunnustuskirkollisten kanssa olen tietysti samaa mieltä siitä korostuksesta, että kirkon perusta on Raamatussa. Emme saa antaa sen Lars Levi Laestadiuksen 1800-luvun puolivälissä esittämän ennustuksen toteutua, että kansankirkon papeista tulee palkkaopettajia, jotka toimivat kulloisenkin ajan virtausten ja saarnaavat radikaalin sanomalehdistön vaatimusten mukaisesti.

Vanhoillislestadiolaisten kanssa löydän varmasti monista perusarvoista yhteisiä näkemyksiä. Pohjoisen ihmisenä Lars Levi Laestadiuksen hengellinen perintö on tietysti minulle läheinen ja olen esimerkiksi tutustunut jonkin verran hänen tuotantoonsa. Kotiseudullani enemmän vaikuttanut lestadiolainen herätysliike on tosin vanhoillislestadiolaisuuden sijaan uusheräys. Itse en kuulu jäsenenä mihinkään herätysliikkeeseen.

Uudistajien kanssa olen samoilla linjoilla siinä, että kirkon on jatkuvasti tarkkailtava toimintatapojaan ja uudistuttava. Kirkon on oltava avoin ja keskusteleva yhteisö ja sen toimintaa on voitava tarkastella myös kriittisesti. Kirkon on voitava julistaa sanomaansa siten, että se kolahtaa myös tämän päivän ihmiseen. Sen sijaan ns. liberaaliteologiaa en hyväksy sikäli, kun sillä halutaan murtaa uskomme peruskäsityksiä.

Julkisuudessa kirkkoon ja kristinuskoon kielteisesti suhtautuva media lätkii nykyään mielellään ultrakonservatiivin leimoja kaikkiin, jotka eivät suostu kulloisenkin ajan hetkellisiin vaatimuksiin. Asiat riippuvat siitä, miltä kannalta niitä asioita. Monia eteläsuomalaisia ystäviäni, jotka pitävät minua konservatiivina, ovat huvittuneita kuullessaan, että kotiseurakunnassani minua on joskus pidetty liian liberaalina, esimerkiksi sen johdosta, että hyväksyn naisen toimimisen pappina, ja olen aiheuttanut joskus jopa melkoista myrskyä vesilasissa, kun olen vaatinut vanhentuneina pitämieni toimintatapojen uudistamista ja avoimuutta kirkollishallintoon.

Mitä mieltä olet kirkkoherran vaalitavan muutoksesta?

Olen sitä mieltä, että lähtökohtaisesti kirkkoherran vaali tulee säilyttää suorana kansanvaalina. On hyvä, että työnsä päättänyt kirkolliskokous piti tämän ensisijaisena vaihtoehtona jatkossakin. Seurakuntalaisten on voitava itse valita paimenensa.

Jos kirkkoherranvaalissa äänestysprosentti on matala, niin sitten se on, mutta ei se ole mikään peruste riistää äänioikeutta niiltä ihmisiltä, jotka kuitenkin haluavat äänestää ja vaikuttaa. Varsinkin etelän seurakunnissa äänestysprosentti on todella pieni, ja sen takia on haluttu luopua suorasat kansanvaalista, mutta näiden seurakuntien toimijat voisivat pikemminkin pohtia, miksi ihmisiä ei seurakunnan toiminta kiinnosta, kuin vaatia suoran kansanvaalin poistamista.

Miten suhtaudut naisen toimimiseen pappina?

Hyväksyn naisen toimimisen papin virassa, mielestäni nainen voi olla pappi siinä missä mieskin. Olen tuonut kantani julki, vaikka omassa kotiseurakunnassani on voimakasta naisen pappina toimimisen vastustusta. Olen saanut tehdä paljon hyvää yhteistyötä myös ns. perinteisen virkakäsityksen kannalla olevien ihmisten kanssa, mutta rehellisesti sanottuna olen kyllä joskus saanut tuntea olevani toisen luokan uskovainen tämän näkemykseni vuoksi.

Naispuolisten pappien vastustajat tuntuvat usein väittävän, että hyväksyjät eivät kunnioita Raamatun sanaa, vaan haluavat tehdä siitä tasa-arvokysymyksen. Minulle naisen pappina toimiminen ei ole tasa-arvokysymys. Vastustajien argumentointi vain ei ole vakuuttanut. Kun Raamatussa sanotaan, että "nainen vaietkoon seurakunnassa", niin miksi vastustajat eivät vastusta naisten osallistumista myös seurakunnan hallintoon, esimerkiksi kirkollisvaaleihin. Eihän Raamatun kohdassa sanota, että nainen vaietkoon seurakunnassa pappina. Kirjaimellinen tulkinta käskystä, jonka mukaan papin on oltava yhden naisen mies johtaisi mielenkiintoiseen tilanteeseen suhtautumisessa leskiin ja poikamiehiin pappeina.

Henkilökohtaisesti uskon, että ne kohdat, joilla naispappeja vastustetaan, on nähtävä aikansa kulttuuriympäristöä vasten. Tuolloin tuskin olisi ollut edes mahdollista ajatella, että nainen olisi toiminut juuri missään johtavassa virassa.

En usko, että Jumala on asettanut yhtään käskyä turhaan, vaan kaikki on ihmisten parhaaksi. Mitä pahaa naisten toimimisessa pappina on kirkossamme ollut? Hyvin ja vähemmän hyvin tehtäviään hoitavia pappeja on varmasti sekä miespuolisten että naispuolisten joukossa. Toivon kyllä, että riippumatta siitä, miten tähän kysymykseen suhtaudumme, voisimme kaikki pysyä samassa kirkossa.

On muistettava, että uskonveljet ja uskonsisaret esim. katolisessa kirkossa ja ortodoksisessa kirkossa suhtautuvat asiaan siten, että papin virka on pysytetty edelleen vain miehillä. Kirkkomme lähtee vaaralliselle tielle, jos se alkaa suhtautua naispappien vastustajiin kuin harhaoppisiin. Minun on kyllä vaikea ymmärtää sellaista ehdottomuutta, että kirkossa ei voi olla yhtäaikaa naispapin suorittaessa siellä tehtäviään, mutta yhtä vaikeata on ymmärtää sitä, että naisen pappina toimimisen vastustajat leimattaisiin harhaoppisiksi ja ajettaisiin ulos kirkosta; kristikunnan enemmistö noudattaa kuitenkin heidän kantansa mukaista virkakäsitystä.

Tämän kysymyksen aiheuttamissa ongelmissa puolin ja toisin on valitettavasti lähdetty sellaiselle tielle, että tuntuu, että sovintoa ei ole edes haluttu saada aikaan.

Mitä mieltä olet ekumeniatyöstä?

Kristinusko on maailman suurin uskonto. Silti ilosanoman levittäminen, työ Jeesuksen lähetyskäskyn täyttämiseksi on yhä kesken. Tätä työtä on tuettava ja edistettävä. Pidän suuresti hengellisestä laulusta, jossa kerrotaan: "Ei puinen pölkky auttaa voi, ei kurja kultakaan. On turhaan eessä kuvien nyt kansat polvillaan." Miten kaunista onkaan, kun aiemmin pimeydessä eläneet ihmiset saavat kuulla Jeesuksesta, joka on sovittanut maailman synnin. Tämän tavoitteen edistämiseksi on tärkeätä, että kristityt toimivat yhteistyössä. Tärkeämpää kuin saada johonkin tiettyyn kirkkokuntaan jäseniä on se, että mahdollisimman moni ihminen saa oppia tuntemaan Jeesuksen.

Lähetystyöhön on usein yhdistettynä kehitysyhteistyö. Kristitty ei voi katsoa välinpitämättömänä, kun nälänhätä ja sairaudet riehuvat varsinkin ns. kolmannessa maailmassa. Joku voi ajatella, että miksi me köyhiä maita autamme, eihän meitäkään kukaan ole auttanut. Sellainen ajattelutapa on räikeässä ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Sitäpaitsi myös rikkaalle lännelle on suoranaista etua kehitysmaiden olojen edistämisestä, sillä paitsi että se poistaa inhimillistä kärsimystä, se vakauttaa maiden taloudellisia ja poliittisia oloja ja näin avaa uudet näkymät niin maailmankaupalle ja toisaalta kitkee terrorismia ja edistää maailmanrauhaa. Ja kerranhan Jeesus kysyy meiltä viimeisellä tuomiolla, mitä olemme tehneet vähimpien veljien hyväksi? Pankkitilin saldo tai metsähehtaarit eivät sillä tuomiolla auta.

Kehitysyhteistyö ei saa kuitenkaan mennä lähetystyön ohitse. Nyt on ollut nähtävissä huolestuttavia piireitä siitä, että tärkein asia, eli evankeliumi, unohtuu ja aletaan korostaa ainoastaan aineellista auttamista.

Juuri lähetyskentillä syntyi käytännön tarve ekumeniatyölle eli kristillisten kirkkojen väliselle yhteistyölle. Kristukseen uskovien kirkko on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko. Sen sijaan hallinnollisesti kristikunta on jakautunut historian kuluessa moniin kirkkokuntiin, joista suurimpia ovat roomalaiskatolinen kirkko, ortodoksinen kirkko sekä protestanttiset kirkot, joihin oma luterilainen kirkkomme kuuluu sekä erilaiset vapaat suunnat. Nykyään yhä useampi tunnustaa, ettei mikään näistä kirkoista itsessään tuo pelastusta, vaan usko Vapahtajaan Jeesukseen, joka on kirkoille yhteinen. Kaikki kristityt kirkot tunnustavat yhden kolmiyhteisen Jumalan, Jeesuksen pelastajaksi ja Raamatun auktoriteetin.

Olen joskus havainnut ahdasmielistä suhtautumista ekumeniatyöhön myös oman kirkkomme piirissä. Se on hyvin valitettavaa ja surullista. En jaksa uskoa, että oikeaoppisen luterilaisuuden tunnusmerkki on esim. vihamielinen suhtautuminen roomalaiskatoliseen kirkkoon. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta Vapahtaja on yhteinen. Edellinen paavi, Johannes Paavali II, teki suuriarvoista työtä kristillisten kirkkojen ja erityisesti katolilaisten ja luterilaisten yhteistyön edistämiseksi. Opillisista erimielisyyksistä huolimatta samaa Jeesusta kansat ympäri maailmaa ylistävät pelastajanaan. Myrskyävässä maailmassa kristilliselle sanomalle on entistä enemmän tarvetta ja sitä pystytään levittämään sitä paremmin, mitä sopuisammin kristilliset kirkkokunnat elävät toistensa rinnalla ja tekevät yhteistyötä.

Mitä mieltä olet eräiden lähetysjärjestöjen tukien karsimisesta?

Lähetyskäskyn täyttäminen, evankeliumin ilosanomasta kertominen, on kirkkomme toiminnan ydintä. Valitettavasti tämän työn merkitystä ei kaikkialla ymmärretä. Tässä asiassa olemme menneet historian kehityksessä taaksepäin. Esimerkiksi Kemijärvellä uusheräyksen aktiivit olivat jo sata vuotta sitten innokkaita lähetystyöihmisiä. Sukulaiseni K. E. Kaisamatti, joka sai herätyksen n. v. 1915 paikkeilla, oli mukana tässä toiminnassa. Kerättiin varoja eri tavoin, jotta ilosanomaa voitiin levittää niillekin, jotka eivät vielä Jeesusta tunne. Emme saa tänäänkään hävetä evankeliumia.

Kuitenkin tuntuu, että lähetystyö ja kehitysyhteistyö sekoitetaan keskenään. Kirkon on toki hyvä olla mukana auttamassa kehittyviä maita ja kantaa globaalia vastuuta. Kirkon Ulkomaanapu tekee tässä ansiokasta työtä. Mutta sellaisen työn tekeminen ei oikeuta meitä unohtamaan kirkon perustehtävää. Ei-kristityille on kerrottava Jeesuksesta, kuten hän on meitä kehoittanut. Missä tämä maa olisi, jos piispa Henrik kavereineen olisi 1000-luvulla ajatellut, että ei viitsitä lähteä kertomaan kristinuskosta, ettei loukata pakanauskontoon kuuluvien tunteita?

Kemijärven kirkkovaltuustossa olen puolustanut sellaisten lähetysjärjestöjen kautta kanavoitavaa kannatusta, jotka eivät jaakaan näkemyksiäni kaikkiin kirkon kiistakysymyksiin. Monet arvoliberaalit ovat vastaavassa kohden osoittaneet surullisen vähän suvaitsevaisuutta.

Eikö kirkon tulisi keskittyä huolehtimaan yhteiskunnan vähäosaista ja lopettaa ihmisten tuomitseminen?

Heikompiosaisista huolehtiminen on kirkon tärkeä tehtävä, kuten yleensäkin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustaminen. Kirkko ei ole kuitenkaan olemassa vain tätä elämää varten. On sanottu, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Kirkon ydintehtävä on julistaa evankeliumin ilosanomaa. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus ovat avanneet myös meille tien iankaikkiseen elämään. Tämä tehtävä on valitettavasti unohtunut. Joskus tuntuu, että sitä lähestulkoon hävetään. Jos kirkko ei rakenna Kristus-kalliolle, niin se rakentaa hiekalle.

Meidän ihmisten tehtävä ei ole tuomita toista ihmistä. Jumala tuomitsee kerran meidät jokaisen. Sen sijaan kirkon tulee opettaa, millaisiin elämänvalintoihin kristilliset perusarvot meitä ohjaavat ja mitä Raamattu opettaa synnistä - senkin uhalla, että. Samalla on tietysti muistettava, että olemme kaikki syntisiä ja että tarvitsemme jokainen armoa ja anteeksiantoa.

Uskotko, että Raamattu on todella Jumalan sanaa?

Raamattua on joskus kuvattu Jumalan rakkauskirjeeksi ihmiskunnalle. Raamattu sisältää Jumalan sanaa, se kertoo, miten Jumala ei hylännyt ihmiskuntaa syntiinlankeemuksen jälkeen, vaan ilmaisi itsensä ensin Israelin kansan vaiheissa ja sitten Jeesuksen kautta. Mutta Raamattu on toki ihmisten kirjoittama kirja ja se sisältää sellaisiakin kuvauksia, jotka on ymmärrettävä aikansa kulttuuriympäristöä vasten. Sen ydin on kuitenkin ehdottoman muuttumaton, sillä vaikka aikakaudet vaihtuvat, niin ihminen on pohjimmiltaan sama. Ja kuten virressä sanotaan: "On Jeesus Kristus sama ikuisesti, Hän itse seurakuntaa rakentaa."

Suomen kansalle on ollut suureksi siunaukseksi, että tässä maassa on luettu ja kuultu paljon Raamattua. Nykyään Raamattua ja kristinuskoa pilkataan avoimesti Suomessa, mutta eikö tämä kaikki ole ennustettu siellä? Puhe rististä on hullutus ristin vastustajille. Meillä on kuitenkin täysi syy pitää kiinni tästä ihmeellisestä kirjasta, jota ateistinen Neuvostoliittokin (vaikka väitti satukirjaksi) pelkäsi niin paljon, että ankarin rangaistuksin koetti estää Raamatun tuonnin alueelleen.

Vanhassa Testamentissa Israelin kansalle annettu lupaus sopii hyvin myös Suomen kansan vaiheisiin: "Kun Herra kuuli, mitä te puhuitte, hän sanoi minulle: 'Minä olen kuullut, mitä tämä kansa puhui sinulle. Se, mitä he sanoivat, on oikein. Kunpa he aina yhtä mielellään kunnioittaisivat minua ja noudattaisivat minun käskyjäni. Jos he niin tekevät, he ja heidän lapsensa menestyvät polvesta polveen." (5. Moos. 5:28-29)

Mitä mieltä olet samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisesta/vihkimisestä kirkossa?

Tämä kysymys on saanut aivan liian suuren aseman julkisessa keskustelussa. Uskomme ydintä ei ole keskustelu sukupuolielämästä, vaikka onkin ymmärrettävää, että yhteiskunnassa arvojen vaihdellessa näihin asioihin kristityt ottavat näihinkin kantaa. Kuitenkin pitäisi huomata, miten arvoliberaali media nostattaa vihaa kirkkoa kohtaan ja lietsoo kirkosta eroamisia sen johdosta, että kirkon parista esitetään Raamatusta nousevia näkemyksiä. Oli aivan uskomatonta seurata, miten esim. viime syksynä ihmiset iltapäivälehtien masinoimana lähtivät eroamaan kirkosta sen takia, että yksittäinen kansanedustaja, joka ei ole missään johtavassa asemassa kirkossa kertoo mielipiteitään vapaassa maassa televisiossa. Näitä mielipiteitä vieläpä pahasti vääristeltiin uutisoinnissa.

Oma näkemykseni on selkeä. Kaikki siunausta pyytävät ihmiset tulee siunata ja kaikkien esirukousta pyytävien puolesta on kirkon rukoiltava sukupuolisesta ym. suuntauksesta riippumatta. Emme voi tällaisissa asioissa asettaa eriarvoiseen asemaan ihmisiä. Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Jokainen ihminen on tervetullut kirkkoon.

Samalla meidän on kuitenkin muistettava kristillinen opetus avioliitosta. Homoseksuaalisessa suhteessa elävien ihmisten puolesta voi ja tuleekin rukoilla, mutta sellaista suhdetta kirkko ei voi siunata - siis suhteena - sillä Raamattu ei anna meille siihen valtuutusta. Avioliitto on se parisuhdemuoto, jonka Raamattu asettaa tavoitteeksi, joten kristillisellä kirkolla ei ole mahdollisuutta muiden parisuhteiden siunaamiseen. Jo luomisessa meidät luotiin mieheksi ja naiseksi, ja tämä parisuhde on muihin verrattuna ainutlaatuinen. Raamatun kanta asiaan on niin selvä, että en voi olla toista mieltä, sanoipa yleinen mielipide mitä tahansa.

Ei se, että tällaista suhdetta ei siunata, merkitse, että nämä ihmiset eivät olisi tervetulleita kirkkoon. Toimiihan kirkossa paljon myös sellaisia heteroparisuhteessa eläviä ihmisiä, jotka elävät ns. avoliitossa. Ei heidänkään parisuhdettaan siunata, mutta kyllä heidän kotinsa voidaan siunata ja he voivat saada seurakunnan palveluita. Jokainen meistä on syntinen ihminen, ja tarvitsemme kaikki armoa ja anteeksiantoa.

Maallisen yhteiskunnan puolella monet tahot ajavat ns. sukupuolineutraalia avioliittolakia. Tämän lain ajaminen tasa-arvoperusteella merkitsee sellaista lähtökohtaista ajattelua, että nykyinen avioliittolaki, joka määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi liitoksi, olisi jonkinlainen ihmisoikeusloukkaus. Minä en kuitenkaan usko, että Jumala haluaa loukata ihmisoikeuksiamme, ja hän on jo luomisessa säätänyt miehen ja naisen välisen suhteen ainutlaatuiseksi. Sellaiset puheet, että vaikka säädettäisiinkin sukupuolineutraali avioliitto, niin kirkko saa oikeuden pitää kiinni omasta kannastaan, ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä sen jälkeen, kun tällainen laki olisi säädetty, alettaisiin kirkkoa vaatimaan luopumaan syrjinnästä uhalla, että yhteiskunta poistaa verotusoikeuden ym. kansankirkolle kuuluvat oikeudet.

Ja jos halutaan luopua länsimaisesta parisuhdekäsityksestä avioliittolain taustalla, niin millä perusteella sitten avioliitto pidettäisiin enää kahden ihmisen välisenä? Eräät poliittiset järjestöt jo kannattavat avioliiton laajentamista kolmen tai useamman ihmisen muodostamalle ryhmälle. Hirvittää, miten pitkälle hyvistä, perinteisistä arvoista ollaan valmiita luopumaan. Jokainen argumentti, joka pätee sukupuolineutraalin avioliittolain kannattamiseen, pätee myös lukumääräneutraalin avioliittolain puolesta. On ollut todella surullista nähdä, miten monet hyvinkin fiksut nuoret poliitikot ovat lähteneet muka ihmisoikeuksien nimissä repimään alas kristillistä ja länsimaista avioliittokäsitystä. Jos seksuaalivähemmistöjen asemassa koetaan olevan epäkohtia, niin on muistettava, että meillä on olemassa laki rekisteröidystä parisuhteesta, ja epäkohdat voidaan korjata tätä lainsäädäntöä muuttamalla.

Olet mukana poliittisessa toiminnassa. Onko poliitikon sopivaa osallistua kirkon hallintoon?

Olen aina kokenut vieraaksi uskonnon ja politiikan sekoittamisen. On hyvä, jos poliitikolla on kristilliset arvot ja se näkyy hänen työssään ja arvovalinnoissaan. Sen sijaan ns. uskonnolla ratsastamista, uskonnon käyttämistä vaaliaseena, olen aina vierastanut ja poliittisten tilaisuuksien muuttaminen hurmoshenkisiksi saarnatilaisuuksiksi tuntuisi kamalalta.

Mutta ei uskovaisuus tee ihmisestä huonompaa poliitikkoa eikä poliittinen toiminta huonompaa hallintomiestä kirkkoon. Päin vastoin - kristittyjen velvollisuus on osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Jo Pyhä Raamattu kehottaa meitä harrastamaan sen kaupungin menestystä, johon meidät on asetettu.

Joskus on tuntunut ikävältä sellainen vastakkainasettelu, että esimerkiksi sitoutumattomina esiintyvät ehdokaslistat (jotka usein koostuvat politiikassa toimivista henkilöistä) olisivat jotenkin "hartaampia" kuin puoluepoliittisin tunnuksin asetetut ehdokaslista kirkollisissa vaaleissa. Olen saanut törmätä sellaisiin ajatuksiin, että poliitikot tulevat jotenkin keräämään irtopisteitä seurakunnan luottamustehtäviin. Jotkut ovat jopa laskeneet minun kirkossakäyntejäni ja minua on syytetty, etten ole tarpeeksi aktiivinen seurakuntalainen. Tähän olen todennut, että älkää te surko. Jos minä vain teeskentelen kristillistä vakaumusta saadakseni maallista hyvää ja uskovaisten ääniä, niin kyllä minä siitä tulen kerran rangaistuksen saamaan.

Suomelle on muuten ollut mielestäni suureksi siunaukseksi, että meillä on ollut monia julkisesti uskoa tunnustavia kristittyjä valtiollisissa tehtävissä. Poliittinen esikuvani, opetusneuvos Kerttu Saalasti, on tästä eräs mainioimpia esimerkkejä. Samoin hänen isänsä, vakaasti Korkeimman johdatukseen luottanut presidentti Kyösti Kallio. Niin ikään presidentti J. K. Paasikivi, joka ei kylläkään profiloitunut minään arvopoliitikkona, oli henkilökohtaisesti uskova kristitty, joka vaimonsa todistuksen mukaan joka päivä haki lohtua ja viisautta Raamattua lukemalla.

Politiikassa täytyy joskus myös tehdä yhteistyötä kovinkin toisenlaisen arvomaailman omaavien ihmisten kanssa ja antaa periksi tavoitteistaan kompromisseja tehtäessä. Sen sijaan periaatteitaan vastaan ihmisen tulisi toimia. Eräässä tv-ohjelmassa ortodoksinunna Äiti Kristoduli sanoi: "Sielullinen rappio alkaa, kun ihminen toimii periaatteitaan vastaan". Näin se varmasti onkin. Asioista joutuu tekemään kompromisseja, mutta omat periaatteet ja arvomaailma on pidettävä silti kirkkaana mielessä.