Puheenvuoroni kirkolliskokouksessa 2012-15

Kirkolliskokouksen istuntojen puheenvuorot nauhoitetaan ja julkaistaan kirjoitettuna sellaisenaan. Julkaisen myös tällä sivulla omat puheenvuoroni.

Kuvassa olen pitämässä iltahartautta kirkolliskokousviikolla Turun kristillisellä opistolla. (Kuvan otti Marjaana Perttula)

Kevätistuntokausi 2012

Otsikko:
Maksu kirkkoon kuulumattoman hautaan siunaamisesta (Hiippakuntavaltuustoesitys 1/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 9 päivänä toukokuuta 2012 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Rohkenin jo näin ensimmäisellä kokousviikollani nousta tänne puhujakorokkeelle sillä tämä asia on sellainen, joka askarruttaa varmasti monia kirkon jäseniä, ja kun viitisen vuotta sitten tulin oman kotiseurakuntani kirkkovaltuustoon valituksi, niin nuorena kirkkovaltuutettuna, en silloin vielä kirkolliskokousedustajana, hautauspalveluihin liittyvät kysymykset olivat ehkä yllätyksekseni niitä kysymyksiä, joiden taholta minuun otettiin eniten yhteyttä. Se tuntui hieman erikoiseltakin nuorena kirkkovaltuutettuna tämmöisiä hautausmaa-asioita, mutta niistä sain sähköposteja ja puhelinsoittoja ihan tavallisilta seurakuntalaisilta. Minä uskon, että moni kokee nämä kirkkoon kuulumattoman hautaan siunausmaksut toisaalta evankeliumin julistamiskysymykseksi, mutta toisaalta myös oikeudenmukaisuuskysymykseksi. Eräs vuosikymmeniä kirkon hallinnossa työskennellyt hyvä tuttavani sanoi minulle tässä taannoin, että hän kuulee hyvin usein sellaisia kysymyksiä, mitä hyötyä jäsenyydestä on, jos muutenkin saa samat palvelut. Edellisellä istuntokaudella tätä asiaa on ymmärtääkseni käsitelty osana hautaustoimenmaksuja koskevaa asiaa, mutta mielestäni on ihan paikallaan, että tämä tulee nyt uudestaan esille. Perusteluna siihen on kirkkoherra Torsten Sandellin aloitteessaan esittämä tilasto kirkkoon kuulumattomien vainajien hautausten ja heidän kirkollisten siunaamistensa kasvun määrästä.

Seurakunnilla ei ole ollut tapana periä korvausta toimituksistaan, tämä on tietysti ihan oikein. Ilmaiseksi olemme armon saaneet, emmekä voi vaatia maksua evankeliumin ilosanomasta. Mutta ei kai tämän kanssa välttämättä ristiriidassa ole se, että kirkko perisi pienen korvauksen niistä kuluista, joita sille tällaisen erikseen pyydetyn toimituksen järjestelyistä aiheutuu, esimerkiksi kanttorin, suntion ja kirkkoherranviraston kanslistin työajassa tai vaikkapa kappelin lämmitys, siivous ym. kuluissa. Vaikka kirkko ei ole tästä maailmasta, niin me kuitenkin elämme tässä maailmassa ja me tarvitsemme uskon lisäksi myös rahaa, että tämä juttu vaan pyörii. Nykyään tällaista korvausta voidaan toki periä kiertoteitse eli esimerkiksi siunauskappelin vuokrana, kuten omassa seurakunnassani on siirrytty tekemään, kun tila varataan kirkosta eronneen henkilön ruumiin siunausta varten. Kun tämä asia tulee käsiteltäväksi, niin toivoisin, että me kaikki omalta osaltamme huolehdimme myös siitä, että asiasta lähtevät mahdolliset väärinkäsitykset oikaistaan. Itse sain jo kuulla kysyttävän, että kirkkoko aikoo ryhtyä rahastamaan ihmisten hautaamisella, että eikö ahneudella ole enää mitään rajaa. Siitä on sitten helppo repiä kaikenlaista huumoria, että jos ei ole rahaa, sittenkö ne jätetään maan päälle vai mitä tehdään ja näin. Aloitetekstissä ansiokkaasti korostetaan mielestäni sitä, että kyse ei ole hautapaikasta aiheutuvista kustannuksista, jotka lain mukaan ovat samat kaikille kuuluvat kirkkoon tai ei. Otin tämän asian sen takia esille, että suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja tiedotusvälineissä on ennenkin masinoitu monennäköisiä kirkosta eroamiseen yllyttäviä kampanjoita virheellisten tietojen perusteella. Siksikin on oltava tarkkana että tämän aloitteen käsittelyä ei missään päästäisi ilman oikaisua uutisoimaan siten, että kirkko aikoo nyt hautaamisilla lyödä rahoiksi.

On pohdittu maksun oikeudenmukaisuutta huomioiden se, että vainaja olisi kuulunut vuosikymmeniä kirkkoon ja vasta viime aikoinaan eronnut. Jos tällaiseen maksuun päädytään, niin johdonmukaisinta mielestäni kuitenkin olisi, että huomioidaan kuolinhetken tilanne. Ketään ei kai ole pakotettu eroamaan kirkosta, kyllä jokainen täältä on omasta vapaasta tahdostaan lähtenyt. Nykyään kirkkoon monikaan ei enää kuulu edes tavan tai kulttuuriperinteen vuoksi. Jos asia esitetään niin, että "älä kuulu kirkkoon, kun saat saman palvelun ilmaiseksi" niin sekin voi lisätä erohaluja ja jälleen meillä on niitä verotuloja entistä vähemmän. Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2008 laatiman julkaisun mukaan mahdollisuus hautaan siunaamiseen on tärkein yksittäinen kirkkoon kuulumisen syy. Muistaakseni 61 prosenttia piti tätä hyvin tärkeänä syynä. Kyllä meidän on tehtävä entistä selkeämmäksi, mitä palveluja kirkon jäsenyyden myötä ihminen tulee saamaan. Karuahan se toki on, jos kirkon sanomaa, joka on meidän perustehtävä, se ydinsanoma, evankeliumin levittäminen tai edes sen kirkon tekemää hyvää yhteiskunnallista työtä ei pidetä kokonaisuudessaan niin tärkeänä, että sitä haluttaisiin jäsenyyttä tukea ilman itselle saatavia konkreettisia toimituksia tai jopa taloudellisia etuja. Mutta kertoihan Jeesuskin Matteuksen evankeliumissa ajasta, jolloin eksytykset tulevat ja monien rakkaus kylmenee.

Lopuksi rohkenen kertoa vielä esimerkin omasta lähipiiristäni. Sukulaiseni oli eronnut kirkosta oltuaan kirkon jäsen yli 50 vuotta. Viimeisinä elinaikoinaan hän oli tietääkseni kotioloissa puhunut aikeistaan liittyä kirkkoon takaisin, mutta se jäi äkkikuoleman vuoksi. Lääkäri sanoi, että se kesti noin kaksi sekuntia. Hänelle järjestettiin kirkollinen hautaan siunaaminen, mikä oli mielestäni ihan perusteltua, kun hän oli kerran tällaista ratkaisua kirkkoon liittymisestä vielä pohtinut eikä ollut kyllä missään vaiheessa tuonut ilmi olevansa kristinuskon vastustaja. Mutta enpä olisi pitänyt millään muotoa epäoikeudenmukaisena, jos tästä palvelusta seurakunnalle aiheutuneista kustannuksista olisi peritty asiaankuuluva korvaus. Ei siinä mielestäni ole kyse siitä, että evankeliumin julistamisesta maksua peritään, ja tuskin yksikään haluttu siunaus tämän takia jäisi pitämättä. Vielä äskeisestä puheenvuorosta totean, että muistaakseni kenttäpiispa toi esiin näkemyksen siitä, että papin palvelu olisi ilmainen, mutta tilavuokrat ja muiden työntekijöiden palvelut voisi harkita korvattaviksi. Valiokuntakäsittelyssä pitäisin tätä ihan pohtimisen arvoisena ajatuksena.

* * *

Otsikko:
Valtakunnallisen isospankin luominen (Edustaja-aloite 4/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 11 päivänä toukokuuta 2012 klo 10.35

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Ensimmäinen allekirjoittaja ja edelliset puhujat toivat jo ansiokkaasti esille tämän aloitteen taustat. Toisena allekirjoittaneena haluan vain korostaa tämän aloitteen perusteluissa, neljännessä kappaleessa olevaa tekstiä. Isospankki voisi siis toteutuessaan toimia myös nuorisotyön konkreettisena yhteistyöhankkeena, tarjoten konkreettista kulttuurivaihtoa seurakuntien välillä. Eli ehkä tälläkin tavalla voidaan edistää erilaisten kirkon jäsenten ja toimintakulttuurien välistä tuntemusta. Meillä ihmisillähän on semmoinen synnynnäinen taipumus ilmeisesti pyrkiä yhteistoimintaan etupäässä sellaisten ihmisten kanssa, jotka toimivat samoin kuin me itse toimimme. Minä muistan eräässä tilanteessa muuan pappi viittasi oman seurakuntansa toimintastrategian ilmaisulla "mehukestejä samanmielisille". Mielestäni olisi kuitenkin hyvin tärkeätä oppia jo nuorena toisten hyvinkin erilaisten kirkon jäsenten kohtaamiseen ja vuoropuheluun. Rohkenen arvella, että esim. edustaja Korolainen-Virkajärven kanssa olemme hyvin monesta asiasta eri mieltä, mutta kykenimme tämän aloitteen hyvin hyvässä hengessä tekemään. Päämäärähän meillä kaikilla täällä olevilla on, toivon niin ja uskon niin, että se on yhteinen: Voittaa sieluja Kristukselle!

* * *

Otsikko:
Kirkolliskokouksen työjärjestyksen uudistaminen (Edustaja-aloite 6/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 11 päivänä toukokuuta 2012 klo 10.35

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. On tietysti aina paikallaan pohtia, sisältääkö työjärjestys jotain sellaista, joka ei edistä vaan hankaloittaa kokoustyöskentelyä. Varmasti laajemminkin kirkon hallinnossa on monia sellaisia, vuosisataisia käytäntöjä, joita on syytä uudistaa. Itse aikanaan nuorena kirkkovaltuutettuna monenlaisiin kommervenkkeihin jouduin tutustumaan, ja kyllähän moni ihmettelee vaikkapa kirkkoherran vaalin vaalisijajärjestyksiä ynnä muita. Niitä on täällä viime kaudella käsiteltykin. Mutta haluan näin uutena edustajana tähän varapuheenjohtajien vaaliin todeta nyt kyllä pikkuisen eri tavalla kuin edelliset puhujat, että en minä nyt sitä niin kauheana asiana näe, jos se umpilipuin se luottamus mitataan. Siten se todellinen luottamus näkyy ja siinä ne hiljaisetkin äänet kuuluvat. Nythän meillä on varapuheenjohtajat, jotka nauttivat erittäin laajaa luottamusta, mutta onko aina tilanne välttämättä samalla tavalla? Eihän tämä nyt mikään normaalimenettely toimielimissä ole, mutta esimerkiksi eduskunnassa varapuhemiehistö valitaan tällä tavalla ja joissakin muissa arvovaltaisissa valinnoissa näin menetellään. Eikös tätä toimielintä kutsuta kirkon eduskunnaksi? Samoin eduskunnassa kirjataan kaikki puheenvuorot ylös, ja tämä on varmasti täälläkin tarpeen. Toisaalta uskon niinkin, että kaikille näille menettelyille ja käytännöille, jotka tänne ovat muodostuneet ajan saatossa, on monelle varmasti ihan asialliset perusteetkin olemassa, vaikka ne poikkeaisivatkin niistä, joihin me olemme omissa kirkkovaltuustoissamme tai kunnanvaltuustoissamme tottuneet.

* * *

Syysistuntokausi 2012

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat (Kirkkohallituksen esitys 11/2012)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Kun sain tämän Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat -asiakirjan käsiini ja tutustuin siihen, ensimmäinen reaktioni oli: "ei tämä nyt niin paha ollut kuin minä kuvittelin." Tämä asiakirja sisältää kyllä monia uhkakuvia, jos sitä työstetään siten, että samaa mallia aletaan ajaa kaikkialle maahan, mutta on minun annettava myös kiitosta. Tuolla maallisella puolella olen tottunut siihen, että kuntauudistusten yhteydessä kyllä kuunnellaan, muttei kuitenkaan kuulla. Hieman ennakkoluuloisesti odotin, että niin se menee täällä kirkossakin, niinhän sen täytyy mennä. Että ensin muka pyydetään mielipiteitä, ja sitten tuodaan esitys, että nämä ja nämä seurakunnat on elinkelvottomina lakkautettava. Kun tätä esitystä lukee, on todettava, että seurakuntia on aidosti kuultu. Ja se näkyy tässä asiakirjassa. Tämä on tietysti hyvä asia, kiitos siitä. Se, että lähiseurakunta säilyisi edelleen hengellisen toiminnan perusyksikkönä ja että rakenteita kehitetään nykyrakenteen pohjalta, on tullut tähän asiakirjaan epäilemättä seurakuntien, perustyömme todellisten asiantuntijoiden mielipiteiden pohjalta. Teen kuitenkin muutaman huomion tämän esityksen johdosta. Sivulla 18 lukee: "Alueellinen erilaisuus huomioon ottaen korostettiin, että rovastikuntamallia ei tule kuitenkaan soveltaa kategorisesti koko maahan, vaan sen rinnalla on säilytettävä mahdollisuus keskikokoisiin, itsenäisiin, elinkelpoisiin seurakuntiin ja seurakuntayhtymiin siellä, missä myös kunnat säilyvät itsenäisinä." Tämä täytyisi säilyttää periaatteena myös niissä tapauksissa, että seurakuntarakennetta aletaan uudistaa yhtymämallin pohjalta. On nimittäin sellaisia seurakuntia, joilla ei ole tarvetta lähteä mihinkään yhtymiin. Esimerkiksi tuolla Lapissa on suuri Rovaniemen seurakunta. Suuri sekä pinta-alaltaan että jäsenmäärältään. Se pärjää oikein hyvin. Mutta mitä merkitsisi, jos esimerkiksi nykyisestä Rovaniemen rovastikunnasta muodostettaisiin seurakuntayhtymä? Siinä olisi kuusi seurakuntaa, joista Rovaniemi olisi jäsenmäärältään suunnilleen 2/3 koko jäsenmäärästä. Me muut saisimme lähettää pari kolme edustajaa kukin 100 tai 200 kilometrin automatkan päähän Rovaniemen seurakuntatalolle juomaan kahvia, veisaamaan virsiä ja kuuntelemaan, mitä rovaniemeläiset ovat päättäneet, esimerkiksi ennen meidän seurakunnallemme kuuluneen ja rakkaudella vaalitun maaomaisuuden ja hautausmaiden suhteen. Seurakuntien omaisuuden siirtyminen yhtymän haltuun ei ole ongelmatonta. Varsinkin kiinteän omaisuuden kohtalo voi huolettaa monia. Toivon tähän kehitettävän erilaisia malleja eri alueiden tarpeista ja traditioista lähtien. Seurakunnathan ovat voineet omistaa samoja kiinteistöjä satojen vuosien ajan, metsiä on hoidettu ja rakennuksia käytetty paikallisten tarpeiden mukaan. Nytkö ne siirtyisivätkin sellaisen seurakuntayhtymän hallittavaksi, jonka ylimmässä päättävässä elimessä entinen omistaja on vain murto-osalla edustettuna? Olen kuullut omassa seurakunnassani sanottavan, että mitä kaikki säästötalkoot ovat hyödyttäneet, jos meidät pistettäisiin väkisin samaan yhtymään esimerkiksi Rovaniemen kanssa. Eikö silloin olisi viisainta myydä kaikki omaisuus, mitä irti lähtee, ja perustaa säätiö, jonka tarkoituksena on sitten tukea Kemijärven alueella tehtävää hengellistä työtä. En pidä tätä yhtymämallia huonona, mutta siihen on siirryttävä vain vapaaehtoiselta pohjalta. Eri asia ja realiteetti tietysti on, jos tämä valtion puolella käynnistetty suurkuntahanke toteutuu julkisuudessa esillä olleiden tietojen mukaisesti. Silloinhan on seurakuntien pakko yhdistyä suurkunnan alueella tai perustaa seurakuntayhtymä. Mutta en nyt oikein usko, että se ihan tässä muodossaan toteutuu. Siis, vapaaehtoiselta pohjalta, ja yhtymät muodostettava alueellisten tarpeiden mukaisesti, ei jättiyhtymiä eikä jättiseurakuntia, jos niitä ei alueella haluta.

Sivulla 21 käsitellään hallintoa. Pohdin, miten käy perusseurakuntien, tai sanotaanko lähiseurakuntien, alaisille jaostoille tai johtokunnille. Nehän juuri tukevat toiminnallista työtä, jota nämä seurakunnat tekevät. Niitä ei saa unohtaa, ja niiden valinta on pidettävä perusseurakunnilla. Olen myös sitä mieltä, että niin seurakuntaneuvostojen kuin yhteisen kirkkoneuvostonkin puheenjohtaja - voisiko se olla sittenkin maallikko? Meillä on täällä kirkossa hieman erikoinen tilanne, että asiaa esittelevä viranhaltija on sen toimielimen jäsen, jolle esitys tehdään. Nykytilannetta olen kuullut perusteltavan teologisilla syillä. Mutta heikkeneekö kirkkoherran asema, lakkaako hän olemasta seurakunnan johtaja, jos hän ei johda puhetta kirkkoneuvoston kokouksissa, vaan tekee sinne vain esittelyn? Muuttuisiko meno seurakunnissa jumalattomammaksi, jos luottamuselimissä kirkkoherra siirtyisi selvään esittelijän rooliin? Sivulla 26 todetaan, että esitetyssä mallissa yhtymätasolla pystytään perustamaan virkoja, joihin sisältyy työskentelyvelvoite useammassa eri seurakunnassa. Tämähän olisi hyvä. Nythän voi olla tilanteita ja onkin, joissa joku henkilö hoitaa esimerkiksi puolet ajastaan lähetyssihteerin tointa ja puolet ajasta tekee lapsityötä. Yhtymässä olisi yksi työntekijä, joka voisi täysipäiväisesti hoitaa esimerkiksi sitä lähetyssihteerin virkaa ja keskittyä siihen työhön kouluttautumiseen. Mutta eikö tämä toki ole mahdollista jo nyt? Eikö nykyiselläänkin seurakunnilla ole mahdollista käyttää yhteisiä työntekijöitä ja ostaa toistensa palveluita?

Lopuksi vielä muutama sana seurakuntavaaleista tässä yhtymäjärjestelmässä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sekä seurakuntaneuvostot että yhtymävaltuustot tulee valita suoralla kansanvaalilla. Olen ollut vähän ihmeissäni, kun olen saanut täällä käytäväkeskusteluissa aika nihkeää asennetta kohdata tätä ajatusta, tätä nykyistä tilannetta kohtaan. Ikään kuin se olisi ihan älytön työ, että samassa vaalitoimituksessa valittaisiin kaksi toimielintä. Voin kertoa, että minun omaiseni tuolla Yhdysvalloissa äänestävät huomenna paitsi presidentinvaaleissa, niin samalla lapulla aika monesta muustakin asiasta. Jos yhtymävaltuusto kerran päättää veroprosentista ja talousarviosta, eli on yhtymän alueen ylin seurakunnallinen toimielin, olisi todella demokratian romuttamista ja jo perustuslain hengen vastaista ottaa tämä vaali pois seurakunnan veronmaksajilta. Esityksen sivulla 22 todetaan sitä paitsi, että perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntökin tukee suoraa vaalia. Joku voisi sanoa, että valitaanhan se kirkolliskokouskin välillisellä vaalilla. No, niin se tehdään, toistaiseksi. Eihän sitä tiedä, vaikka meidätkin joskus valittaisiin suoralla vaalilla, en tiedä, olisiko se huono juttu. Onko kuitenkaan mikään peruste, se, miten meidät valitaan, muuttaa sitä, että ylin seurakunnan toimielin, tai yhtymän toimielin, valitaan suoralla vaalilla? Meidän ei pitäisi ehkä puhua niin tuskaisin äänenpainoin kahden vaalin järjestelmästä, ikään kuin äänestäjien olisi paljon työläämpää kirjoittaa kaksi lappua kuin yksi lappu. Ei ongelma ole vaalitapa, vaan se, että ihmiset ylipäätään eivät ole kiinnostuneita, ylipäätään eivät käy äänestämässä. Muttei sekään ole peruste luopua kansanvaalista. Ne äänestävät, joita kiinnostaa. Ja jos ne eriväriset laput ovat ongelma, siirryttäköön yhtymissä käyttämään yhtä äänestyslappua. Siinähän voi olla ylhäällä pallo ja sen pallon vieressä teksti "Yhteiseen kirkkovaltuustoon". Ja alhaalla on toinen pallo ja sen vieressä teksti "Seurakuntaneuvostoon". Ja jos joku ei tällaista äänestystä hallitse ja täyttää sen lapun väärin, hylättäköön se ääni, ei kirkko siihen kaadu. Meillä oli joku kirjoittanut seurakuntavaaleissa siihen ympyrään keskelle: "Tule kanssani, Herra Jeesus", ja sekin ääni hylättiin, enkä minä pidä sitä kovin suurena vahinkona. Siitä, että yhtymissä säilytetään sekä yhtymävaltuuston että seurakuntaneuvoston vaali suorana vaalina olen kuullut täällä tiivistettävän minusta ihan ansiokkaasti: "Jos demokratia ei toimi hyvin, ratkaisu siihen ei ole se, että se lopetetaan kokonaan." Täällä on puhuttu paljon maallikkojen roolin vahvistamisesta seurakuntien vastuunkannossa. Toivon, että tämä tavoite näkyy niissä päätöksissä, joita seurakuntarakenteiden suhteen mahdollisesti tehdään. Kiitos.

* * *

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2013 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2013 - 2015, talousvaliokunnan mietintö 5/2012 kirkkohallituksen esityksestä 8/2012 ja talousarvioaloitteesta 1/2012

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, edustaja Juntusen esitys oli mielestäni aivan paikallaan. Voihan kirkon puitteissa toki tuottaa tietoa muistakin uskonnoista, mutta se on tehtävä kirkkaasti kristinuskon näkökulmasta. Nythän tässä ajassa on vallalla sellainen henki, että toisten uskontokuntien oppeja ei saa arvostella ja että kaikki tiet vievät perille. Mutta onko tämä Jeesuksen sanomaa? Kirkon on terävöitettävä viestiä, kun evankeliumia julistetaan. Omalta pieneltä osaltaan tämäkin esitys sitä tavoitetta kenties edistää.

* * *

Otsikko:
Kirkolliskokouksen työjärjestyksen uudistaminen, lakivaliokunnan mietintö 2/2012 edustaja-aloitteesta 6/2012

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, lakivaliokunnan mietintö on mielestäni perusteltu vireillä olevat hankkeet huomioiden. Mutta koska tässä aloitteessa on otettu kantaa henkilövaaleihin, haluan vielä tässä yhteydessä tuoda esiin sen näkemyksen, että pitäisin perusteltuna, että kirkolliskokouksen varapuheenjohtajat valitaan jatkossakin umpilipuin. Jos joskus tulee sellainen tilanne, esimerkiksi vuosien tai vuosikymmenien päästä kun työjärjestystä muutetaan, että kirkolliskokous valitsisi koko puheenjohtajiston nelivuotiskaudeksi kerrallaan, niin sitä suuremmalla syyllä tämä lippuvaali on syytä säilyttää. Siten mitataan todellinen luottamus. Tämä käytäntö on eduskunnassakin ja jos se on täällä ollut toimiva ja keskinäistä luottamusta lisäävä, niin pidettäköön se jatkossakin.

* * *

Otsikko:
Valtakunnallisen isospankin luominen, yleisvaliokunnan mietintö 2/2012 edustaja-aloitteesta 4/2012

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, olen kuullut tässä matkan varrella puhetta siitä, että miksi tällaisesta asiasta on ylipäänsä tehty kirkolliskokousaloite. Mutta nyt kun sen pohjalta on tehty tämä mietintö, on yleisvaliokunta mielestäni tehnyt hyvää työtä. Kiitos siitä kaikille tähän valmisteluun osallistuneille. Tätä paperia kannattaa ajatuksella lukea, vien sen oikein mielelläni esimerkiksi omaan kotiseurakuntaani ja pyydän sieltä ajatuksia, mitä mieltä ovat meidän nuorisotyöntekijät ja niin edelleen. Uskoisin, että tältä pohjalta on ihan mahdollista ja realistista edetä. Kun on puhuttu matalan kynnyksen toiminnasta, on pidettävä huolta siitä, että tähän isospankkijärjestelmäänkin on helppoa osallistua myös sellaisessa tilanteessa, että omassa seurakunnassa olisi vähän nihkeää asennetta isosvaihtoon. Eli yksin seurakuntien vastuulle en tätä jättäisi. Siellähän voi joku sanoa, että emme me tällaista tarvitse, menkää naapuriseurakuntaan, siellä on samanmielisiä. Eli että ei vahingossakaan tule kohtaamisia vaikka "väärän liikkeen" edustajan kanssa. Kansankirkkomme tulevaisuuden kannalta on nimittäin jopa kohtalokkaan tärkeää, että nuoret kirkon jäsenet tutustuvat muuhunkin kuin oman seurakunnan tai oman herätysliikkeen toimintaan. Opitaan kohtaamaan erilaisia kirkon jäseniä ja saadaan syvyyttä kirkon kokonaiskuvaan. Ehkäpä silloin nuoremme pysyvät helpommin kansankirkossa, kun media taas seuraavan kerran aloittaa maassamme jonkun kirkostaeroamiskampanjan masinoinnin. Isosvaihto on omiaan myös tuomaan uusia toimintatapoja kotiseurakuntiin.

Kevätistuntokausi 2013

Otsikko:
Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalitavan muutos (Edustaja-aloite 3/2013)

Täysistunto:
Maanantaina 13 päivänä toukokuuta 2013 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. En ole allekirjoittanut tätä aloitetta mutta satuin nyt nähtävästi ensimmäisenä painamaan nappia, niin tulinpas sitten tähän ensiksi puhumaan. Luin mielenkiinnolla tämän edustaja-aloitteen, on hyvä, että tästä asiasta keskustellaan. Olen itsekin joskus heittänyt ilmaan kysymyksen, olisiko huono asia, jos kirkolliskokous valittaisiin suoralla kansanvaalilla. Rohkenen tuoda tässä julki muutamia pohdintojani asian tiimoilta. Selvähän on, että suora vaali on aina demokraattisin vaihtoehto, ja olisi yksi punkti lisää siinä kirkon jäsenyyden mukanaan tuomien etujen mainostaulussa: saat äänestää kirkolliskokouksen edustajien vaalissa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Vaalitavan muuttaminen merkitsisi olennaista muutosta itse vaalien luonteeseen. Jotta ihmiset kiinnostuvat vaaleista, listojen kerääjät alkaisivat hyvin todennäköisesti kerätä ehdokkaaksi esimerkiksi julkisuudesta tuttuja henkilöitä, sanotaan, kuuluisia poliitikkoja tai viihdemaailman nimiä. Toki he voivat olla aivan yhtä hyviä tai jopa parempiakin edustajia kuin me täällä olemme, mutta voisi se johtaa myös siihen kuin esimerkiksi joissakin osuuskauppavaaleissa, joissa mahdollisimman suureen äänisaaliiseen pyrkivät listat ottavat listoilleen niin sanottuja isoja nimiä, jotka eivät sitten ehdi osallistua edes kyseisen osuuskunnan edustajiston kokoukseen. On totta, että kirkolliskokouksen vaalista ei ole aina tarpeeksi valitsijoilla tietoa, ei ainakaan minulla ollut viisi vuotta sitten nuorena kirkkovaltuutettuna, jolloin koin, että kotiseurakunnassani haluttiin olla mahdollisimman hiljaa että ainakaan minä en sitten erehdy tunkemaan itseäni sinne listalle, mutta ähäskutti sain muualta kuulla ja ilmoittauduin. En tullut silloin valituksi, tällä kertaa tulin. Suora vaali toki lisäisi julkista mielenkiintoa ja vaalit olisivat laajemminkin mediassa esillä. Tosin, mikä median asenne on kirkkoon tänä päivänä, tuossa taisi ainakin edustaja Kujalan puheessa jo tulla siihen vähän viittausta, ja sen kyllä allekirjoitan. Ja tällainen vaali, mitä se merkitsisi? Ainakin vaalimainonnan lisääntymistä, ja johtaisi siinä jopa kilpavarusteluun, kun äänioikeutettujen määrä nousisi sadoista satoihin tuhansiin hiippakunnittain. Minkälainen säännöstö luotaisiin kirkolliskokousvaalin vaalirahoituksen osalta? Mediassa usein käytävästä sangen kiihkeästäkin keskustelusta voi päätellä, että monilla kirkon ulkopuolisilla tahoilla olisi varmasti intressiä vaikuttaa vaaleihin. Koska saisimme ensimmäisen kirkon vaalirahaskandaalin?

Edustaja-aloitteessa esitystä on perusteltu muun muassa presidentinvaaleissa tehdyllä vaalitavan muutoksella, eli sillä että valitsijamiesvaalista luovuttiin vuonna '87. Aloitteen perusteluissa kirjoitetaan: "Presidentinvaalin vaalitavan muutos edisti merkittävästi osallistumisaktiivisuutta." Tähän näkemykseen ainakin minun on vähän hankala yhtyä tilastojen pohjalta. Vuoden '82 presidentin valitsijamiesvaaleissa äänestysprosentti oli 86,8 %, ja vuonna '88 se oli 82,3 %. Ensimmäisissä suorissa vaaleissa '94 äänestysaktiivisuus oli lähestulkoon sama kuin noissa edellisissä valitsijamiesjärjestelmän pohjalta käydyissä presidentinvaaleissa. Sen jälkeen näissä suorissa kansanvaaleissa äänestysvilkkaus on vaali vaalien jälkeen pudonnut. Viime vuoden presidentinvaaleissa nähtiin vieläpä sellainen erikoisuus, että kun aiemmin äänestysprosentti on noussut toisella äänestyskierroksella, nyt se putosi, peräti alle 70 %:iin. Vuoden '78 vaaleissa äänestysvilkkaus oli toki vain 69,9 %, mutta siihen syynä oli se, että kuusi suurinta puoluetta oli asettanut ehdokkaakseen saman henkilön, kunnioitetun presidentti Urho Kekkosen, ja vaalin tulos oli käytännössä jo selvä ennen vaalien suorittamista. Sotia edeltävien vaalien presidentinvaalien prosentit eivät nekään ole vertailukelpoisia, sillä vaalit käytiin tammikuun pakkasilla ja maatalousvaltaisessa huonojen kulkuyhteyksien maassa. Suuren osan kansaa oli siis hyvin vaikea päästä fyysisesti äänestyspaikoille. Muutoinkin presidentinvaali soveltuu hieman vaikeasti kirkolliskokouksen vaalin vertailukohteeksi.

Henkilövaalina presidentinvaali rinnastuisi kirkon sisällä paremmin esimerkiksi kirkkoherranvaaliin seurakunnittain. Tällä viikollahan, muistaakseni huomenna, eduskunta käsittelee kirkkolain muutosta, että kirkolliskokouksen aiemman päätöksen mukaisesti kirkkovaltuusto voisi pyytää kirkkoherran vaalin suorittamista välillisenä. Ymmärtääkseni tätä perusteltiin juuri äänestysvilkkauden mataluudella, mutta ainakin tuolla pohjoisessa seurakuntalaiset haluavat pitää kiinni oikeudestaan valita itse oma kirkkoherransa. Kirkkoherran vaalin viemistä pois seurakuntalaisilta pidän kirkkohallinnon demokratiakatteen kannalta paljon ongelmallisempana kuin sitä, että kirkolliskokous valitaan niin sanotulla välillisellä vaalilla. Samoin sitä, että seurakuntayhtymän valtuuston valinta ollaan viemässä pois seurakuntalaisilta, tai sitä että arkkipiispan vaalissa valitsijat eivät edusta tasapuolisesti koko kirkkoa. Nykyisessä välillisessä vaalissa äänestysvilkkaus on maallikkovaalien osalta ollut eri hiippakunnissa ymmärtääkseni vähintään 80 - 90 % tietämillä. Jos tästä vaalista tulisi suora kansanvaali, prosentti tulisi putoamaan hyvin todennäköisesti samoihin lukemiin kuin mitä se on seurakuntavaaleissa nyt. Sekin meidän kannattaa tiedostaa. Tosin katsoin esimerkiksi tuolta kirkon internet-sivuilta, että Helsingin hiippakunnassa pappisedustajien äänestysprosentti olisi ollut viimeksi 66,9. Siis kolmasosa papeista olisi jättänyt äänestämättä näin tärkeässä asiassa. En tiedä, voiko tämä olla edes totta, vai oliko siellä luku kirjoitettu väärin. Lopuksi on muistettava kirkolliskokouksen tehtävät kirkon uskoon ja oppiin liittyvissä kysymyksissä. Niitä ei päätetä kansanäänestyksellä vaan toivoakseni Raamattua lukien ja rukouksessa kolmiyhteisen Jumalan johdatusta pyytäen. Ja kuten tiedämme, kirkolliskokous käsittelee myös kirkon rakenteisiin ja hallintoon liittyviä suuria kysymyksiä. Tällaisiin tehtäviin henkilöitä valittaessa voi pitää perusteltuna, että valinnan suorittavat papit ja kirkkovaltuutetut, joilla pitäisi olla melko syvällinen kokemus ja ymmärrys kirkon työstä ja seurakuntien toiminnasta.

* * *

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat, hallintovaliokunnan mietintö 1/2013 kirkkohallituksen esityksestä 11/2012

Täysistunto:
Keskiviikkona 15 päivänä toukokuuta 2013 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Käsittelemme erittäin suurta ja merkittävää asiaa. En kuvittele vähäisen kokemukseni perusteella osaavani lausua tästä hankkeesta kokonaisuutena mitään lopullista, jokaisen yksityiskohdan hyväksyvää tai hylkäävää totuutta, mutta eräitä huomioita rohkenen kuitenkin tehdä. Kun viime istuntokaudella sain asiaa koskevan esityksen käsiini, totesin, että ei tämä niin huono ollut kuin pahimmat pelkoni olivat olleet. Myös tästä hallintovaliokunnan mietinnöstä minun täytyy todeta, että huonomminkin olisi voinut käydä. Yleisesti ottaen tämä yhtymämalli on uskoakseni kohtuullisen hyvä lähtökohta kirkkomme rakenteita tarkasteltaessa. Se kuitenkin edellyttää aidosti suurta liikkumavaraa yhtymän perussääntöjen kirjoittamiseen. Olen pohtinut, että onko todella välttämätöntä, että kaikki seurakunnat kuuluvat pakosta yhtymiin vai olisiko erityisillä perusteilla voitava säilyttää itsenäisiä seurakuntia. Kirkon hengellistä yhtenäisyyttä ei uhkaa se, että eri puolilla Suomea päädytään erilaisiin hallinnollisiin ratkaisuihin, joissa hallinnolliset erityisolosuhteet sitä edellyttävät. Päinvastoin, se voi jopa vahvistaa niitä, jos pakkoliitosten aiheuttamaa katkeruutta ei synnytetä. Vapaaehtoiselta pohjalta käydyt neuvotteluthan voivat johtaa myös siihen, että yhtymä syntyy kivuttomasti ja keskinäinen luottamus vahvistuu. Vakavasti tulee pohtia, mitä tehdään niille suurille seurakunnille, joiden ei todellakaan kannata liittää ketään itseensä ja joihin ei varmaankaan ole hurjan paljon pienemmillä seurakunnilla motivaatiota liittyä äänettömäksi yhtiömieheksi. Ei kai tällaisia suuria seurakuntia aleta keinotekoisesti pilkkoa ja muodosteta niistä sitten seurakuntayhtymää?

Suuri muutosesitys on se, että seurakunnat taloudellisesti itsenäisinä yksikköinä lakkaavat olemasta. Seurakuntayhtymää ei siis kannata uskoa miksikään kevytrakenteiseksi palveluorganisaatioksi. On kaunista kuvailla, että seurakunnat saavat keskittyä nyt hengelliseen työhön ja se jotenkin maallinen rahankäyttö on sieltä pois. Mutta sittenkään ei taida olla aivan perätöntä väittää, että missä päätetään rahankäytöstä, missä päätetään resurssien jaosta, siellä on myös valta. Niin se taitaa pitkälti olla myös kirkossa. Tekee mieli siteerata Britannian entistä pääministeriä Margaret Thatcheria. Hän sanoi, että laupiasta samarialaista ei muistaisi kukaan, jos hänellä olisi ollut vain hyvää tahtoa, mutta hänellä oli myös rahaa. Ei omaisuuden hoitaminen toki ole seurakunnan ydintehtävää, vaikka niistä joskus suurimmat intohimot saadaankin aikaan, mutta omaisuutta on kuitenkin rakkaudella vaalittu ja seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi. Myös hautausmaiden hoidon ja esimerkiksi hautapaikkojen uudelleenkäytön suhteen on hyvin suuria eroja jopa naapuriseurakunnittain. Yhtymien muodostamisessa syntyviä säästöjä puntaroitaessa on huomioitava myös pitkien välimatkojen alueet, joita meillä Suomessa riittää. Tiedätte, että tulen Kemijärveltä. Meillä välimatkat voivat jo muutaman seurakunnan yhdistämisellä johtaa siihen, että sillä yhteisellä kiinteistötyöntekijällä menee koko päivä yhden sivukappelin vuotavaa patteria tarkastaessa. Jos esimerkiksi Itä-Lapin kolme seurakuntaa pistettäisiin yhdeksi yhtymäksi, niin matka sen yhtymän laidalta toiselle olisi suunnilleen yhtä pitkä, kuin täältä Turusta on Lahteen tai Kauhajoelle. Tampere on vielä lähellä. Jos taas seurataan maallisella puolella taannoin julkistettua karttaharjoitusta ja Luoteis-Lapin suurkunnaksi kaavailtu alue muodostettaisiin yhdeksi seurakuntayhtymäksi, niin yhdensuuntainen matka yhtymän sisällä olevan kahden asutuskeskuksen välillä, siis ei rajalta rajalle, olisi samaa suuruusluokkaa kuin Helsingistä on matkaa Keuruulle, Merikarvialle tai Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajalla sijaitsevan Jukajärven rannoille. Eivät taida tietkään aina olla pohjoisessa yhtä hyvässä kunnosta kuin täällä, kun tahtoo olla niin vaikeaa saada valtiolta takaisin omia rahojamme pohjoisiin hankkeisiin.

Ymmärtääkseni uudistusta on ainakin osittain lähdetty viemään eteenpäin maallisen puolen kuntauudistuksen vuoksi, mutta rohkenen tässä epäillä, että siitä hankkeesta ja siihen olennaisesti liittyvästä sote-palvelu-uudistuksesta ei taida tulla mitään. Eduskuntavaalit ehtivät väliin ja sen jälkeen voimme olla taas lähtöruudussa. Eli ainakaan sen vuoksi ei kannata älytöntä kiirettä pitää, mutta tietysti on hyvä olla ajoissa ja ennakkoon liikkeellä. Hallintovaliokunnan mietinnössä on yksi kohta, joka suuresti ilahdutti mieltäni. Kiitos. Kirkkohallituksen esittämästä yhden vaalin mallista halutaan luopua. Tosin voisimme me kuitenkin puhua yhdestä vaalista, mutta siinä samassa vaalissa valitaan sekä seurakuntaneuvoston että yhtymänvaltuuston jäsenet. Vaikka samalla äänestyslapulla. Pistettäköön ylös ympyrä tekstillä "yhteiseen kirkkovaltuustoon" ja alle ympyrä tekstillä "seurakuntaneuvostoon". Ja ympyrän keskelle saa numeron piirtää. Molempia toimielimiä varten toki tarvitaan oma ehdokasasettelu sekä ehdokaslistat, eikä siis siten, että kaikki ovat automaattisesti ehdolla molempiin. Me ymmärrämme varmasti kaikki, että näiden toimielinten luonne tulee olemaan hyvin erilainen ja erityyppiset henkilöt ovat kiinnostuneita vain siitä toisesta tehtävästä. Kunnioitettakoon näiden henkilöiden valintoja. Olisi merkinnyt aikamoista vallan keskittämistä, jos seurakuntalaiset eivät olisi enää saaneet valita kirkkovaltuustoa. Miettikääpä muuten sitä edustuksen kattavuutta, jos jokaisesta seurakunnasta seurakuntaneuvoston jäsenet saisivat valita muutaman parhaan kaverinsa edustajaksi kirkkovaltuustoon. Esimerkiksi tuolla pohjoisessa aika monessa seurakunnassa on usein vähintääkin yksinkertainen enemmistö eräällä poliittisella puolueella, johon muuten itsekin satun kuulumaan. Miettikääpä, minkä värisiä yhtymävaltuustot sitten olisivat. Kuinka hyvin demokratia toteutuisi? Olen kuullut täällä sanottavan, että uudistus kaatuu kuitenkin, kun jo valiokunnassa on jätetty niin paljon eriäviä mielipiteitä. Mutta tiedättekö, minusta oli melkein mukavampi lukea näitä eriäviä mielipiteitä kuin varsinaisia mietintöjä. Hyvä kun niitä on jätetty ja ongelmakohdat tuotu avoimesti esiin. Dialogin kautta maailma rakentuu.

Haluan vielä kommentoida paria eriävää mielipidettä. Hallintovaliokunnan mietintöön eriävän mielipiteen jättäneet edustajat Aakko ja Ala-Kapee-Hakulinen ovat todenneet, että kirkkoherra on esittelystä vastaava johtaja, eikä hänen tule olla virkansa puolesta jäsenenä vaaleilla valitussa seurakuntaneuvostossa. En ole ollut ajamassa kirkkoherroja pois nykyisten kirkkoneuvostojen puheenjohdosta, mutta minun on kyllä sanottava, että olen tämän eriävän mielipiteen kanssa samaa mieltä. On erikoinen tilanne, että sama henkilö on esittelijänä ja päätöksentekijänä. Seurakuntaneuvostot sitä paitsi tulisivat nyt monessakin mielessä nykyisten kirkkovaltuustojen tilalle ja myös siellä puheenjohtajana on maallikko, joten ainakin tässä puheenjohtajakysymyksessä pitäisin linjakkaana, että puheenjohtaja tulisi olemaan jatkossakin maallikko. En jaksa uskoa, että kirkkoherran arvovaltaa heikentäisi se, ettei hän olisi kirkkoneuvoston jäsen. Se voi jopa vahvistaa hänen asemaansa. Varsinkin sellaisessa tilanteessa, että kirkkoherra olisi yksi seurakuntaneuvoston jäsenistä ja sitten seurakuntaneuvosto valitsisi keskuudestaan puheenjohtajan, tuntuu mielestäni hyvin ongelmalliselta. Siinä luottamusmiehet ja kirkkoherra asetettaisiin heti kauden alussa tarpeettomasti vastakkain puheenjohtajavaalissa. Kuka on kirkkoherran puolella ja kuka vastaan.

Kerronpa esimerkin omasta henkilöhistoriastani. Aikanaan valittiin vaalilautakunnan puheenjohtajaa. Kirkkovaltuuston puheenjohtaja katsoi tarpeelliseksi muistuttaa ennen keskustelun avaamista, että kirkkoherraakin saa esittää. Kädet nousivat. Oma käteni taisi valitettavasti olla ensimmäisenä ylhäällä ja kun puheenvuoro tuli minulle, minä hölmönä, nuorena kirkkovaltuutettuna rohkenin esittää puheenjohtajaksi erästä pitkäaikaista kirkkovaltuutettua, tavallista maatilan isäntää. Silloin alkoi kuhina ja kauhistelu ja mummot tuskailivat tuoleissaan, että miten tuollaisen esityksen voi tehdä. Seuraavaksi esitettiin kirkkoherraa ja vedottiin, että tuo maanviljelijä vetäytyisi vaaleista ja niin jouduin vetämään esitykseni pois, etten aiheuttaisi seurakunnassa pahennusta.

Lisäksi oli eriävä mielipide, jossa todettiin, että kaikkien seurakuntaneuvoston vaaleilla valittujen jäsenten joukosta ei välttämättä löydy kokoustekniikan hallitsevaa henkilöä, mutta kirkkoherra sen kyllä osaa. Sen voin kyllä hyvin uskoa, että neuvostoon valittujen joukkoon mahtuu henkilöitä, joiden vahvuuksiin kokoustekniikka ei kuulu, mutta että yksikään neuvostoon valituista ei osaisi johtaa kokousta, on jo vähän liian paksua väitettä. Meitä luottamushenkilöitä kun joskus syytetään siitä, että seurakunnan luottamuselimiin tunkevat kunnallispoliitikot keräämään vain itselleen meriittiä ja kirkkokansan ääniä kunnallisvaaleihin, niin jos meillä kunnallispoliittista kokemusta on, pitäisi kokoustekniikka olla ainakin jonkinlaisessa hallussa, jos mikään muu ei sitten olisikaan. Toivon menestystä, viisautta ja johdatusta tämän suuren uudistushankkeen jatkovalmisteluun. Kiitos.

* * *

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat, hallintovaliokunnan mietintö 1/2013 kirkkohallituksen esityksestä 11/2012 (käsittely jatkuu)

Täysistunto:
Keskiviikkona 15 päivänä toukokuuta 2013 klo 18.00

Teksti:
Hyvät kokousedustajat. Hallintovaliokunnan mietinnön kanta, että jatkovalmistelu tapahtuu kahden vaalin mallin pohjalta, on perusteltu. Seurakuntalaiset valitsevat sekä heidän veroprosenttinsa päättäjät että lähiseurakuntansa toiminnan linjaajat. Ainoa peruste, jolla tätä on vastustettu, on se, että kaksi lappua on suomalaisille kirkon jäsenille liian vaikea systeemi. Uskon, että kun pykäliä aletaan hioa, niin tästä vaalin toteutuksesta voidaan tehdä mahdollisimman selkeä. Esimerkiksi voidaan ottaa käyttöön se yksi äänestyslappu, kuten olen puhunut, mutta ne ovat kaikki niitä yksityiskohtia, joita käsitellään myöhemmin. Tunnustan edustaja Ojalan esiin tuoman mallin tietyt ansiot, mutta sikäli kun olen oikein tämän ymmärtänyt, tässä mallissa seurakuntalainen ei saisi valita vapaasti ehdokastaan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon, vaan täytyisi äänestää samaa henkilöä, silloinkin kun tämä ehdokas ei olisi edes ehdolla yhteiseen valtuustoon, jolloin ääni menisi ainoastaan ehdokaslistan hyväksi. Tällainen listavaali ei ole luonteva osa suomalaista vaalijärjestelmää. Yhtymän valtuuston ja seurakuntaneuvoston tehtävät ovat erilaiset. Niihin voi olla ehdokkaana eri henkilöitä, niihin tulee voida olla ehdokkaana eri henkilöitä, ja äänestäjä voi halutakin äänestää erilaiset vahvuudet omaavia ihmisiä seurakuntaneuvostoon kuin talouskysymyksiä käsittelevään yhtymävaltuustoon. Älkäämme viekö veronmaksajilta oikeutta valita lähipäättäjänsä. Tukekaamme hallintovaliokunnan kantaa.

* * *

Otsikko:
Seurakuntamaksuprosentin alentaminen, talousvaliokunnan mietintö 3/2013 edustaja-aloitteesta 2/2013

Täysistunto:
Torstaina 16 päivänä toukokuuta 2013 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Ymmärsin, että tämä edustaja Kujalan esitys tarkoitettiin vain neuvoa antavaksi. En tiedä miksi tällaista kannanottoa ei voisi tehdä, joten kannatan edustaja Kujalan tekemää ponsiesitystä.

Syysistuntokausi 2013

Otsikko:
Kirkollisten vaalien äänestystapojen kehittäminen (Hiippakuntavaltuustoesitys 1/2013)

Täysistunto:
Tiistaina 5 päivänä marraskuuta 2013 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Helsingin hiippakuntavaltuusto esittää Internet- ja postiäänestyksen toteuttamisen mahdollisuuksien selvittämistä kirkollisten vaalien osalta. Ymmärtääkseni esityksen tavoitteena on pyrkimys äänestysaktiivisuuden lisäämiseen. Tämä tavoite on sinällään kannatettava, ja uskoakseni me kaikki näkisimme mieluusti, että äänestysvilkkaus seurakuntavaaleissa kasvaisi. Ensi ajattelemalta olisi helppo todeta, että mikäs siinä, sen kun pistetään nettiin äänestys, jos se on teknisesti mahdollista eikä liikoja maksa. Että onhan se edistystä sekin. Mutta kun asiaa tarkastelee lähemmin, niin joutuu vakavasti pohtimaan, ovatko tällaisen äänestystavan sallimisen suomat hyödyt sittenkään haittoja suuremmat. Voisi ajatella, että Internet- ja postiäänestys tekee äänestyksen helpommaksi. Kuitenkin heille, joiden on fyysisesti mahdotonta taikka hyvin työlästä päästä äänestämään varsinaisille äänestyspaikoille, on tarjolla kotiäänestys tai mahdollisuus äänestää laitoksissa. Esimerkiksi ukkini äiti äänesti vuoden 2002 seurakuntavaalissa kotonaan, vuonna 2006 vanhainkodilla ja vuoteen 2010 mennessä hän oli jo siellä perille päässeessä seurakunnassa, jossa ymmärtääkseni ei vaaleja enää käydä. Internet- ja postiäänestys vaikuttaisi siis enemmän niiden asemaan, joilla ei ole fyysistä estettä käydä äänestyspaikalla, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ole vaivaantuneet sinne. Äänestäisivätkö he helpommin omalta tietokoneelta, tai veisivätkö he lappunsa postiin, jos asia ei sen vertaa kiinnosta, että he kävisivät vaikka kauppareissun yhteydessä uhraamassa pari minuuttia perinteiseen äänestystoimitukseen? Kotiseurakunnassani Kemijärvellä äänestysprosentti nousi viime seurakuntavaaleissa 23,5 prosenttiin, kun se edelliskerralla oli ollut 14,6. Siis nousua oli noin 9 prosenttiyksikköä. Miksi näin? Ei muuten ollut nettiäänestystä. Ensinnäkin meillä lisättiin ennakkoäänestyspaikkoja. Äänestys vietiin niin sanotusti kansan pariin - eniten suosiota saivat kahden paikallisen valintamyymälän eteisaulaan sijoitetut äänestyspisteet. Kemijärvi olikin koko Suomen ykkönen ennakkoäänestyksen suosiossa; 82,7% äänestäneistä äänesti ennakkoon. Kun moni näki äänestyspisteen ohi kulkiessaan, hän tuli kysymään, että mikäs se tämä on, ja kävi jättämässä äänensä. Lisäksi äänestysvilkkauteen vaikutti varmasti paikkakunnalla erinäisistä seurakunnallisista asioista käyty vilkas julkinen keskustelu, ehdokkaiden ja ehdokaslistojen aktiivinen kampanjointi, sekä yleensäkin verrattain korkea sitoutuminen kirkon jäsenyyteen.

Mitä haittaa posti- ja Internet-äänestyksen sallimisesta sitten olisi? Ensinnä tulee kustannuskysymys. Mitä toimiva ja tietoturvallinen nettiäänestys kustantaa kirkolle ja seurakunnille? Entä koteihin postitettavat kirjeet ja äänestyslaput? Onko tällainen kustannuserä näinä taloudellisesti ahtaina aikoina niin tärkeä ja kirkon perustehtävää edistävä asia, että se on syytä ottaa mukaan? Äänioikeutettujen määrä kun ymmärtääkseni edelleen, onneksi, lasketaan miljoonissa eikä tuhansissa. Esityksessä asetetaan luotettavalle äänestykselle kolme vaatimusta: 1) henkilöllisyyden luotettava tunnistaminen, 2) äänestyksen tapahtuminen häiriöttä, ja 3) vaalityötä ei sallita äänestyspaikoilla. Mutta asiahan on niin, että kaikki nämä vaarantuvat posti- ja Internet-äänestyksissä. Joskus käytetään vitsailevaa esimerkkiä, että jos emäntä hakee postin laatikosta, niin sitten hän voi ottaa myös sen isännän äänestyskuoren ja palauttaa molempien laput. Mutta ei tämä välttämättä ole niin naurun aihe, kuin voisimme kuvitella. Voi olla todella dominoivia perhesuhteita, joissa tämäkin on yksi vallankäytön muoto. Määrätään, ketä äänestetään. Perheen isä tai äiti voi ottaa vaikkapa opiskelemassa olevien, mutta kotiosoitteessa kirjat pitäneiden aikuisten lasten äänestyslaput, täyttää ja postittaa ne. Joku tiivis verkosto voi masinoida tällaisen toiminnan vaikka kokonaisen suvun, tuttavapiirin tai kyläkunnan osalta. Elävästä elämästä löytyy todella ikäviä esimerkkejä. Jo nykyisen vaalitavan puitteissa on mahdollista, ja joitakin tapauksia olen omin silmin nähnyt, kun joku ehdokas tuo alkoholisteja, dementoituneita vanhuksia tai kehitysvammaisia ihmisiä äänestämään. Niin valtiollisissa, kunnallisissa kuin seurakunnallisissa vaaleissa. Kuinka aito on tällaisen äänestäjän tahto, kun hän on ensin istunut automatkan mahdollisesti hyvinkin painostavaan sävyyn esiintyneen ehdokkaan kyydissä? Eräs kehitysvammainen mies kertoi minulle kerran vedet silmissä, että ei määrätyt tahot hänestä muuten välitä, mutta annas kun vaalit lähestyy niin kavereita löytyy. Luvataan äänestyskuljetuksia, ja eräs ehdokas jopa lupasi käyttää kaljalla paikallisessa anniskeluravintolassa. Jos postiäänestys sallittaisiin, niin tällaista toimintaa ei valvoisi enää kukaan. Nyt äänestysvirkailijat kuitenkin katsovat, että äänestäjä sentään on yksin äänestyskopissa, ja saa ainakin teoreettisesti antaa äänensä vapaasti. Mutta Internet- ja postiäänestystä ei tällä tavoin valvota. Äänestyslippuja voidaan jopa ostaa, rahalla tai viinapulloilla, ja ihmismieli on monesti niin alhainen, että sitä vuorenvarmasti myös tapahtuisi. Minä voisin kertoa kymmeniä esimerkkejä elävästä elämästä, tämä ei ole mikään naurun aihe.

Suomalaisessa järjestelmässä on pidetty lähes pyhänä periaatteena, että julkisissa vaaleissa ei äänestyspaikalla sallita mainontaa. Eräässä seurakunnassa tämä konkretisoitui siten, että pappi heitti kirkosta ulos vaalimainoksia jakaneen seurakunnan pitkäaikaisen luottamushenkilön. Mutta netti- ja postiäänestyksessä tällaista kontrollia ei enää olisi. On totta, että eräät yhdistykset käyvät omia vaalejaan posti- ja Internet-äänestyksinä, mutta niissä äänioikeutettujen määrä on yleensä paljon pienempi, ja niissä on otettu eri syistä johtuen tietoinen riski, että äänestys voi olla epäluotettavampi ja epädemokraattisempi kuin niin sanotuissa julkisissa vaaleissa. Meidän tulisi kirkossa kuitenkin pitää tärkeänä arvona sitä, että jokainen annettu ääni on aito ääni, varsinkin kun huomioidaan, miten moninaista äänestäjäkuntamme voi olla. Tiedän sitä paitsi, että järjestöpuolellakin pidetään edelleen niin sanottuja perinteisiä vaaleja, kun halutaan varmistua äänestäjien todellisesta tahdosta. Olen osallistunut esimerkiksi oman poliittisen järjestöni puitteissa kansanedustajaehdokkaista käytäviin esivaaleihin käymällä äänestämässä ihan perinteiseen tapaan äänestyspaikalla ja pudottamassa lapun äänestysuurnaan järjestön edustajien toimiessa toimihenkilöinä. Helsingin hiippakuntavaltuustoesityksessä viitataan, että papiston osalta käytetään postiäänestystä eräissä vaaleissa. Tämä on totta, mutta tuolloin äänioikeutettujen piiri on kuitenkin sangen rajallinen, ja pappien voisi kuvitella omaavan suhteellisen korkean mielenkiinnon vaalitoimitusta kohtaan, ja ainakin pääosin äänestävän niin kuin itse tahtovat, ainakin minä haluan uskoa näin.

Sekä tässä Helsingin hiippakuntavaltuuston esityksessä että sen pohjana olevassa Vuosaaren seurakuntaneuvoston esityksessä on viitattu hyvänä toimintamallina osuuskauppa HOK-Elannon edustajiston vaaleihin, jotka ensi kertaa käytiin Internet- ja postiäänestyksenä. No, kuinka näissä vaaleissa kävi? Äänestysprosentti putosi 26,8 prosentista 21,0 prosenttiin. Internet-äänestystä käytti äänestäneistä noin kolmannes. Eli ei se helppojen äänestysmenetelmien tarjoaminen välttämättä aktiivisuutta lisää, jos asia ei muuten kiinnosta. Kirkon lakivaliokunta on sitä paitsi juuri käsitellyt vaalisäännöksien muuttamisen yhteydessä myös sähköisen äänestyksen mahdollisuutta. Mietinnössä 3/2013 todetaan, että kirkon on syytä seurata yleisen vaalilainsäädännön kehitystä näiden asioiden osalta, eikä sähköiseen äänestykseen siirtyminen ole siis ainakaan toistaiseksi ajankohtaista. Kysyn, onko meidän tarpeen kirjoittaa tämmöinen mietintö toista kertaa uudestaan. Äänestysaktiivisuuden kohottaminen on varmasti meidän kaikkien yhteinen tavoite, mutta on oltava tarkkoja, mitkä toimet sitä tosiasiallisesti edistävät. Kaikkien tehokkaimmin äänestysprosentti ja muukin aktiivisuus kirkon suhteen nousee, kun seurakuntalaiset kokevat kirkon tekemän työn, ja ennen kaikkea, kun he kokevat kirkon ydinsanoman omakohtaisesti tärkeäksi. Kiitos.

* * *

Otsikko:
Vaaleja koskevien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten muuttaminen sekä uusi kirkon vaalijärjestys, lakivaliokunnan mietintö 3/2013 kirkkohallituksen esityksestä 1/2013 - Ensimmäinen käsittely

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä marraskuuta 2013 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Otan kantaa vain kahteen asiaan. Kirkkohallitus esitti vaalipäivän äänestyksen alkamista sunnuntaiaamuna kello 9, mutta pidän parempana tätä mietinnön esitystä, että äänestys alkaisi vasta kello 11. Useimmissa seurakunnissa pidetään jumalanpalvelus ymmärtääkseni edelleen sunnuntaiaamuisin, ja jos haluamme pyhäpäivän ja perinteisen pyhäaamun jumalanpalveluksen arvoa korostaa, on mielestäni johdonmukaista aloittaa äänestys vasta kello 11 jälkeen, kuten edustaja Ylä-Autio esimerkiksi tuossa totesi. Äänestyksen aloittaminen kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen on arvokas traditio, ja uskoisin, että reipas pappi ehtii kyllä tunnissa ainakin sanajumalanpalveluksen pitää. Sitten tästä eriävästä mielipiteestä. Kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaalissa äänestysprosentti on ollut perinteisesti erittäin korkea. Kuopion hiippakunnassa se oli viimeksi peräti 95 %. Kirkkovaltuutetut ovat äänestäneet kokouksissaan, ja tämä on toiminut hyvin. Tuskinpa muutoksilla tätä äänestysprosenttia ainakaan ylöspäin saadaan liikkumaan. En valitettavasti jaksa nähdä maallikkojen äänestyskäytännössä niin suuria puutteita kuin jotkut täällä ehkä näkevät. Nythän esityksessä sitä paitsi mahdollistetaan se ennakkoäänestyskin. Kannatan lakivaliokunnan mietintöä siis myös tältä osin.

* * *

Otsikko:
Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalitavan muutos, yleisvaliokunnan mietintö 3/2013 edustaja-aloitteesta 3/2013

Täysistunto:
Torstaina 7 päivänä marraskuuta 2013 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Käytin keväällä täällä puheenvuoron, jossa vastustin tätä aloitetta ja eräitä sen perusteluissa esitettyjä näkemyksiä. Pidettyäni sen puheenvuoron ajattelin, että vaikka olen toiseksi nuorin kirkolliskokousedustaja, tällaiseksiko minun roolini tässä toimielimessä muodostuu. Leimaudun uudistusten vastustajaksi, olen estämässä raikkaiden, modernien tuulien puhaltamista ja ajattamassa kirkkolaivaamme karille, eikö totta. Kirkon sanoma on muuttumaton, mutta sen toimintatapoja on jatkuvasti tarkasteltava ja kehitettävä vastaamaan ajan haasteisiin. Tämä koskee luonnollisesti myös kirkon hallintoa ja kirkon vaaleja. Yleisvaliokunta on tässä erinomaisessa mietinnössään punninnut eri vaihtoehtoja kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaalitavan muutoksen suhteen. Mietintö on perusteltu ja siihen kannattaa kaikkien huolella tutustua. Valiokunta esittää mielestäni perustellusti, että aloite jätetään raukeamaan. Kyse ei ole siitä, että kirkko käpertyisi itseensä tai siitä, että vastustetaan jotain välttämätöntä historiallista kehitystä, kuten aikanaan vastustettiin vaikkapa yleistä äänioikeutta valtiollisissa vaaleissa. Yleisvaliokunnan mietinnössä on tunnistettu kirkon jäsenten vaikutusmahdollisuuksien edistämisen tärkeys, mistä aloitteen tekijät ovat uskoakseni kantaneet sinällään oikeutettua huolta. Mistä tässä on kyse? Mielestäni siitä, että vaikka kirkolliskokousta kutsutaan kirkon eduskunnaksi, niin onko kirkon perusolemus ja kirkolliskokouksen kirkon uskoon ja oppiin liittyvät tehtävät huomioiden perusteltua muuttaa kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaali vastaamaan eduskuntavaaleja. Edelliset puhujat ovat tähän jo ansiokkaasti viitanneet. Yleisvaliokunnan esityksessä todetaan, että äänioikeutettujen määrän valtava kasvaminen muuttaisi vaalin nykyistä julkisuushakuisemmaksi. Sinälläänhän se ei välttämättä ole huono asia. Kirkolliskokousvaalin suhteen laajempi julkinen keskustelu onkin varmasti paikallaan. Uutena kirkkovaltuutettuna aikanaan olin sangen tietämätön koko kirkolliskokouksen vaalista, mitä se ylipäätään tarkoittaa. Kuka asettaa listat ja mikä on minkäkin ehdokaslistan ohjelma ja todellinen taustayhteisö? Siellä sellaisia hassuja nimiä monesti käytetään, pitää tuntea sitä kirkon niin sanottua salakieltä, että mikä puolue tai herätysliike sen listan taustalla on. Aikanaan omassa seurakunnassani kirkkoneuvoston kokouksessa oli epävirallisen keskustelun jälkeen päätetty, kenet meiltä asetetaan ehdokkaaksi. Se en tietenkään ollut minä, tuolloin 23-vuotias ensimmäisen kauden valtuutettu. Enkä olisi varmaan huomannut koko ehdokasasettelua, ellei eräs kokoukseen osallistunut henkilö olisi vuotanut minulle tietoa tästä keskustelusta. Innostuin siitä niin paljon, että selvitin, mitkä tahot listoja keräävät, ja soitin, että lisätkää nimeni, jos kelpaan. Sillä kertaa en tullut valituksi, toisella kertaa sitten tulin.

Mutta tämä suora kansanvaali kirkolliskokouksen maallikkojäsenten osalta johtaisi kenties myös monien sellaisten ilmiöiden esiintuloon, jotka eivät välttämättä ole omiaan rakentamaan tätä kirkkoa. Ensinnäkin on kustannuskysymys. Olemmeko valmiita käyttämään 6 - 7 milj. euroa näiden vaalien järjestelykuluihin, ja mistä se raha olisi pois? Tuskinpa tämä suora kansanvaali on se keino, joka saa kirkon sanoman ja työn tuntumaan niin tärkeältä, että eronneet liittyvät kirkkoon takaisin ja tuovat verot mukanaan. Millaiseksi sitten muodostuisi kampanjointi, kun joidenkin satojen tai tuhannen ihmisen sijasta on kampanjoitava sadoille tuhansille? Kampanjointi vaatisi paljon vaalirahaa, kampanjaosaamista, ja ehdokaslistat alkaisivat kerätä mahdollisimman tunnettuja nimiä maksimoidakseen kannatuksen. Tästä toteamuksestani on turha kenenkään loukkaantua. En missään nimessä väitä, että julkisuudesta tunnetut henkilöt olisivat jotenkin vähemmän sopivia lähtökohtaisesti tänne. Eiköhän suurin osa meistä ole ainakin paikallistasolla jo nyt jossain määrin julkinen henkilö. Kun minut valittiin kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi Kemijärvellä, muutamat mummot siunailivat, että eihän Janne osaa kuin puhua politiikkaa, miten se sen alkuhartauden pitää. Suora kansanvaali olisi kuitenkin omiaan tuomaan listoille ehdokkaita, jotka halutaan vain niin sanotuiksi ääntenkerääjiksi. Lainaan yleisvaliokunnan mietintöä: "Suora vaali suosisi ehdokkaita, jotka tunnetaan julkisuudessa. Laajaa tunnettuutta voi saada lähinnä kirkon ulkopuolisista yhteyksistä. Kirkolliskokouksen tehtävien vuoksi seurakunnan toiminnan ja kirkon elämän tuntemus on tärkeä peruste kirkolliskokouksen jäseneksi valikoitumiselle. Luottamushenkilöiden äänioikeus korostaa sitä, että valitsijoilla on valmiutta arvioida ehdokkaita tästä näkökulmasta." Suora vaali merkitsisi myös sitä, että äänestysprosentti putoaisi nykyisistä sangen korkeista luvuista todennäköisesti 10 ja 20 välille. Olemmeko tähän muutokseen valmiita ja halukkaita? Seurakuntalaiset valitsevat kirkkovaltuutetut, ja kirkkovaltuutetut, seurakuntien ja kirkon hallintoa ja toimintaa tuntevat luottamushenkilöt valitsevat kirkolliskokouksen. Kannatan tätä toimivaa järjestystä. Kiitos yleisvaliokunnalle hyvästä esityksestä.

* * *

Kevätistuntokausi 2014

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä toukokuuta 2014 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki. Flunssa on vähän ääntä syönyt, mutta koetan sitä silti parhaani mukaan käyttää. Kirkkohallituksen esitys kirkon paikallistason rakenteista sisältää monia hyviä elementtejä. Kirjoitettu teksti on monin tavoin ansiokas. Uskon, että useat tämän esityksen linjaukset tulevat antamaan suuntaa kirkolle seuraavina vuosikymmeninä riippumatta siitä, tuleeko tämä esitys kokonaisuudessaan hyväksytyksi vai ei, ja jos tulee, niin millä aikataululla.

Suurimmat ja luultavasti eniten vastustusta herättävät tuolla seurakuntakentällä ne esitykset, joiden mukaan seurakuntien työ- ja virkasuhteet, omaisuus sekä päätösvalta useissa tärkeissä kysymyksissä siirtyisivät uusille seurakuntayhtymille, joissa monilla nykyisillä seurakunnilla olisi vain murto-osa äänivallasta päätöksentekoelimissä. Ja että kaikkien seurakuntien olisi paikallisista oloista riippumatta mentävä tähän yhteen malliin pakolla. Kun olen keskustellut hyvin erilaisten kirkkomme jäsenten kanssa erilaisista seurakunnista, eri puolilta maata ja hyvinkin erilaisista teologisista linjauksista, näissä keskusteluissa on korostunut selkeä näkemys: ei pakkoa. Oma rovastikuntani, Rovaniemen rovastikunta, koostuu hyvin erilaisista seurakunnista. Siellä on esimerkiksi maantieteellisesti ja jäsenmäärältään hyvin suuri Rovaniemen seurakunta, ja toisaalta vaikkapa alle 2000 jäsenen Pelkosenniemen seurakunta, joka koostuu muuten kahdesta maallisen puolen kunnasta, Pelkosenniemestä ja Savukoskesta. Toimintatavat ja teologiset painotuksetkin eroavat varmasti jonkin verran näissä seurakunnissa. Silti me muodostimme rovastikunnan kokouksessa yksimielisen kannan: ei pakkoyhtymiä.

Minulla ei ole tietenkään ikäni eikä muunkaan kokemuksen puolesta sellaista ymmärrystä kirkon hallinnosta kuin varmasti useimmilla teistä on. Rohkenen kuitenkin esittää pohdittavaksi muutamia kysymyksiä. Keskeinen syy seurakuntarakenteen uudistushankkeen käynnistymiselle juuri nyt oli valtiovallan puolella käynnistetty kuntauudistus, eli ns. suurkuntahanke. Tämä hanke on kariutunut. Onko meillä siis enää samanlainen kiire tässä asiassa kuin vuosi sitten? Kirkossa on myös meneillään Kipa-hanke, jonka tuomat muutokset kuormittavat kovasti seurakuntia. Tulisiko meidän katsoa ensin tämä muutos ja sen vaikutukset seurakuntien hallintoon loppuun, ja vasta sitten lähteä tekemään seuraavaa suurta myllerrystä? Kuinka väkemme siellä kentällä jaksaa? Ja tulisiko meidän rakentaa sääntelyä, joka sittenkin sallisi erilaiset hallintomallit eri puolilla maata, huomioiden alueelliset erot alkaen pitkistä välimatkoista? Riittääkö väljyys pakkoyhtymien johtosäännössä täyttämään tämän haasteen? Yhtymämallilla on omat ansionsa, kiistattomasti, mutta olisiko parempi rakentaa sääntelyä siten, että uuteen yhtymään siirtyminen on vapaaehtoista? Jos uusi yhtymämalli osoittautuu niin hyväksi kuin sitä on mainostettu, epäilijät tulevat varmasti myönteisen esimerkin innoittamina seuraamaan innolla perässä. Ja yhtymiähän on jo nyt mahdollista perustaa lainsäädännön nojalla.

Kirkkohallituksen esitys avaa monia myönteisiä näköaloja tulevaan kehitykseen. Mutta monilla alueilla koetaan silti huolta. Merkitseekö pakkoyhtymä uuden byrokratian tason luomista? Johtaako suurten yhtymien luominen toimintojen näivettymiseen reuna-alueilla? Miten diakonian asema muuttuu sääntelyn muuttuessa? Tuoko keskittäminen todellisia säästöjä? Täytyykö suuria seurakuntia ryhtyä keinotekoisesti pilkkomaan? Ja jos seurakunnat haluavat pitää rakkaudella vaalitun omaisuuden hallussaan, ja jos seurakunnat haluavat huolehtia edelleen vaikkapa omista hautausmaistaan omien perinteiden ja paikallisten käytäntöjen nojalla, niin miksi me ottaisimme näiltä seurakunnilta tämän toiminnan pois, päätettäväksi pahimmillaan jopa satojen kilometrien päässä pitkien välimatkojen alueella? Jos meillä on laaja tahtotila täällä, että seurakuntakentällä mennään yhtymiä kohti, niin eiköhän kehitys sinne tule tulevaisuudessa viemään. Mutta tämä kehitys on varmasti rakentavampaa ja seurakuntien vastuunkantajien motivaatiota säilyttävämpää, kun se tehdään vapaaehtoiselta pohjalta ja rauhallisesti edeten. Onko pakolla koskaan tässä maailmassa saatu mitään hyvää aikaan?

Muistan lapsena kuulleeni sellaisen tarinan eräästä vanhasta valtiopäivämiehestä, joka oli nuoruudessaan joutunut ns. pakkoavioliittoon, tämä tapahtui 1800-luvun loppupuolella. Vanhana miehenä hän oli sitten eräälle hautausmaalle sattuneille ohikulkijoille tokaissut vaimonsa haudalla, että "Enpä minä sitä vaimoa kyllä koskaan rakastanut, mutta 12 lasta meillä kuitenkin oli." No, tuli se elämä varmasti niinkin elettyä, mutta ei se oikein kiva esimerkki ole. Lopuksi kiinnitän vielä huomiota seurakuntayhtymään esitettävään vaalitapaan. Sivulla 19 on perusteltu kahden vaalin järjestelmän säilyttämistä mielestäni ansiokkaasti. Toivon, että kehittyipä seurakuntakenttä kokonaisuudessaan mihin suuntaan tahansa, että yhtymissä demokratiakate säilyy mielellään tämän esityksen mukaisesti siten, että seurakuntalaiset valitsevat edustajansa niin seurakuntaneuvostoon kuin yhteiseen kirkkovaltuustoonkin suoralla vaalilla. Kiitos.

* * *

Otsikko:
Kirkolliskokousedustajan varaedustajan kokoukseen kutsumisasia (Edustaja-aloite 3/2014)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Mielestäni aloite on tutkimisen arvoinen. Näkisin aika työlääksi ja tarpeettomia kustannuksia aiheuttavaksi sen, että aina varsinaisen jäsenen ollessa estynyt kutsuttaisiin varajäsen, mutta sellaisilla ehdoilla varajäsenen voisi kutsua, että esteellisyys kestää kokonaisen päivän tai pidempään ja että siitä ilmoitetaan ennen kokousviikon alkua. Onhan tilanteita, jolloin edustaja joutuu olemaan poissa useita päiviä kokousviikosta, ja tällöin hänen edustamansa ehdokaslista jää vajavaisesti edustetuksi. Aloitteessa sanotaan, ettei eduskunnan käytäntö olla kutsumatta varaedustajia riitä perusteeksi, koska eduskunta kokoontuu ympäri vuoden ja me vain kaksi viikkoa. Vertaisinkin tässä asiassa kirkolliskokousta eduskunnan edeltäjään, säätyvaltiopäiviin, sekään ei kokoontunut ympärivuotisesti vaan istuntojaksoille. Jos joku haki osaksi istuntojaksoa vapautusta, sitä kyllä sai, mutta varajäseniä ei ymmärtääkseni kutsuttu. Kuitenkin voisi olla hyväksi sallia varajäsenten kutsuminen osaksi viikkoa, mutta tosiaan sillä edellytyksellä, että esteellisyys kestää vähintään päivän ja että siitä ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen. Tällöin ei turhia matkakuluja esimerkiksi jouduttaisi maksamaan.

* * *

Otsikko:
Henkilöseurakuntien mahdollistaminen uudessa seurakuntarakenteessa (Edustaja-aloite 4/2014)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Olen suhtautunut ainakin aikaisemmin melko kielteisesti henkilöseurakuntien perustamiseen. Olen ajatellut, ettei se oikein sovellu meidän kansankirkkoomme. Johtaisiko se siihen, että erilaisia vahvoja teologisia näkemyksiä omaavat tahot linnoittautuisivat muutamien seurakuntien ympärille? Lueskelin eilen vanhoja kirkolliskokouksen pöytäkirjoja, kun tuossa illalla oli aikaa, pöytäkirjoja keväältä 2008. Tuolloin oli käsitelty myös henkilöseurakuntien perustamista, ja piispa Juha Pihkala oli kuvannut sen voivan johtaa kirkon muuttumiseen yksiväristen mosaiikkien ruuduiksi, eikä pitänyt niin sanottujen samanmielisten yhteisöjen luomista tavoiteltavana asiana. Seurakunnat kuitenkin toimivat tietyllä maantieteellisellä alueella. Virtuaaliaikakaudellakin ihmisten henkilökohtainen kohtaaminen on tärkeätä. Onko olemassa vaara, että jos maantieteelliset seurakunnat profiloituvat jonkun yhden liikkeen seurakunniksi, jota seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilötkin vähitellen alkaisivat edustaa, niin madaltaisiko tämä tällaisen liikkeen ulkopuolisen, paikkakunnalla asuvan henkilön kynnystä tulla mukaan seurakuntaan? Vai johtaisiko se siihen, että seurakunnan toiminnan iskulauseeksi muodostuisi vähitellen "mehukestejä samanmielisille"?

Siinä, että samoin asioita ajattelevat kokoontuvat yhteen ja viettävät aikaa toistensa parissa, ei ole tietenkään lähtökohtaisesti mitään pahaa. Se on ihmisille hyvin tyypillistä. Mutta että seurakuntarakenne alkaisi rakentua vähitellen sille pohjalle yhteisessä kansankirkossamme, sitä olen, tunnustan, hieman vierastanut. Rohkenen hieman epäillä, että jos tämä henkilöseurakuntamalli olisi ollut voimassa vaikkapa vuosikymmen sitten, niin voimasuhteet esimerkiksi oman kotiseurakuntani päätöksenteossa olisivat huomattavasti muuttuneet seurakuntavaalien myötä. Niissä olosuhteissa kirkkovaltuuston koostumus olisi uskoakseni muodostunut sellaiseksi, ettei minua seurakunnassa esiintyneiden vahvojen teologisten linjausten ja seurakunta-aktiivien piiriin ulkopuolelta tulleena henkilönä olisi varmaankaan kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi valittu, ja tokkopa minä silloin tässä pöntössäkään puhuisin nyt. Mutta sekin on huomioitava, että aika muuttuu, ja kirkossakin on ajan mukana elettävä. Kirkon sanoma on ajaton, Raamattu ei muutu, ja Golgatan risti kestää aikojen halki. Mutta hallinnollisia ratkaisuja voimme joutua, ja pitääkin joskus ajatella uusiksi.

Suomessa kehitys kirkossa on mennyt huonoon suuntaan monessakin mielessä. Jäsenmäärä putoaa, kristinuskon sanoma menettää merkitystään ihmisten mielissä. Kirkosta erotaan protestina milloin millekin asialle, tai sitten vain yksinkertaisesti välinpitämättömyyden vuoksi. Ymmärrän erittäin hyvin ne huolet, joita edustaja Ansaharju tuo aloitteessa esille. Vaikka itse olen kirkon nykyisen virkakäsityksen kannalla, niin toivoisin suvaitsevaisuutta myös toista linjaa edustavia kirkon jäseniä kohtaan. En malta olla toteamatta, loukkaantukoon joku jos haluaa, kotiseurakunnassani Kemijärvellähän minä olen ollut liberaali, perinteisten arvojen murtaja, kun olen uskaltanut sanoa, että voisin mennä ehtoolliselle vaikka siellä nainenkin ehtoollista jakaa. Ja Helsingissä minä olen taas konservatiivi, tasa-arvon vastustaja, kun puolustan Raamatusta nousevaa avioliittokäsitystä. Ei ole ollut helppoa aina olla tässä kansankirkossa. Olen monesti miettinyt, mitä minä täällä teen. Henkilöseurakunnan mahdollistaminen voisi ehkä hillitä kirkosta eroamisia. Eroamisen sijaan protesti olisi toiseen seurakuntaan vaihtaminen. Ehkä se olisi pienempi paha kirkon kokonaiskuvan kannalta. Tiedän, että kirkosta on voitu erota hyvinkin kevyin perustein, ei suinkaan syvällisten teologisten linjojen vuoksi. Tiedän tapauksia, joissa on erottu esimerkiksi suuttumuksesta jotakuta seurakunnan yksittäistä työntekijää kohtaan. Tiedän esimerkiksi tapauksen, jossa hyvin perinteistä kristillistä linjaa edustanut henkilö erosi kirkosta kohdattuaan seurakunnan työntekijän alkoholin vaikutuksen alaisena työtehtäviä hoitaessaan. Parempi kai tällaisessa tilanteessa olisi sitten erota vain seurakunnasta ja vaihtaa naapuriseurakuntaan, kuin jättää kirkko kokonaan.

Seurakunta on kuitenkin eri asia kuin kotikunta. Siteet kotiseurakuntaan voivat säilyä hyvinkin vahvoina, vaikka elämäntilanne vaatisikin muuttamaan kirjat toiselle paikkakunnalle. Jokuhan voi joutua muuttamaan vaikka vuoden välein - kuinka kiinteäksi se side muodostuu kulloiseenkin seurakuntaan? Olisiko tällaisessa tilanteessa mahdollistettava pysyminen alkuperäisen kotiseurakunnan jäsenenä? Ja toisaalta, jos sanotaan, että henkilöseurakuntien myötä muodostuisi konservatiivien seurakuntia ja liberaalien seurakuntia, niin eikö sellainen ole jo nyt enemmän tai vähemmän todellisuutta kansankirkossamme? Tämä on näkynyt muun muassa eräissä lähetysmäärärahoja koskevissa päätöksissä, valitettavasti. Voiko henkilöseurakuntien perustaminen enää näitä konflikteja kärjistää, vai voisiko se jopa lieventää niitä? Ajatus siitä, että seurakuntaan kuuluminen irrotettaisiin maantieteellisestä asuinpaikasta, tuntuu kovin suurelta muutokselta. Mutta ollaanhan täällä nyt ajamassa muutenkin suurta muutosta seurakuntarakenteisiin. Jos rohkeita ja ennakkoluulottomia uudistuksia seurakuntarakenteeseen peräänkuulutetaan, niin sellainen tämä nyt ainakin olisi. Minulla ei ole lopullista kantaa tähän kysymykseen. Kuten sanottua, en ole näihin henkilöseurakuntia koskeviin esityksiin oikein innokkaasti kyllä suhtautunut. Mutta seuraan mielenkiinnolla tämän aloitteen saamaa käsittelyä.

* * *

Otsikko:
Kyselytunti

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 14.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. En tietenkään tarkoittanut, että seurakuntavaalit kuuluisivat vain tietylle ryhmälle. Omassa kotiseurakunnassani ennen viime seurakuntavaaleja tein vaalilautakunnan jäsenenä kaikkeni, että äänestyspaikat vietiin ns. kansan pariin, ja äänestysprosentti melkein tuplaantui. Monessako vaikkapa pääkaupunkiseudun seurakunnassa kävi samoin? Mutta minä en näillä perusteilla ymmärrä aivan sitä, että edelleenkään, minkä takia, siellä silloin, kun kävin joku viikko sitten sivuilla, siellä olivat tietyt liikkeet ja tietyt poliitikot edustettuina. Minä en ymmärrä, mitä tekemistä sillä on matalan kynnyksen kannalta tai sen, että meidän äänestysprosentti nousee, tai sen, että tavoitellaan sellaisia henkilöitä, jotka ovat ohuesti sitoutuneita kirkkoon. Näitten kahden asian suhdetta minä en täysin ymmärrä.

* * *

Otsikko:
Nuorten osallisuuden vahvistamista koskeva kirkolliskokouksen toimeksianto (Ilmoitus 3/2014)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä toukokuuta 2014 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, haluan minäkin kiinnittää huomiota ajatukseen, että edustuksellinen demokratia ei kiinnostaisi enää nuoria. Jos asian koetaan olevan näin, niin silloinhan kirkon tulee ryhtyä toimimaan sen hyväksi, että se jälleen kiinnostaisi. Ja kyllähän se kiinnostaakin, kun vain nuoret saavat tietoa, miten vaikutetaan. Kuntapuolella, kuten tässä aikaisemmissa puheenvuoroissa on mainittu, monissa kunnissa toimii nuorisovaltuustoja, joiden edustajia valitaan puhe- ja läsnäolo-oikeudella eri lautakuntiin. Olen itse ollut kotiseudullani perustamassa aikanaan nuorisovaltuustoa. Kyllä kovasti vastustustakin oli, mutta niin ne edustajat vähitellen lautakuntiin saatiin - kymmenkunta vuotta meni siinä prosessissa.

Seurakuntiin voisi antaa kirkon johdosta ohjeistusta, että ainakin seurakuntien johtokuntiin voisi valita seurakunnan nuorten kokouksessa esitettyjä nuorten edustajia puhe- ja läsnäolo-oikeudella. Seurakuntia pitää kannustaa tähän, viedään jokainen meistäkin tätä eteenpäin omissa seurakunnissamme. Tämänsuuntainen esityshän sisältyy muun muassa tähän nuorten aikuisten vaikuttamisryhmä NAVIn puheenjohtajan erinomaiseen kannanottoon, joka sähköpostilla tuli. Mutta erittäin tärkeätä on myös meidän kaikkien kannustaa nuoria ehdokkaaksi. Uskon, että henkilökohtaiset kontaktit ja työ paikallisseurakunnissa vaikuttaa nuorten mukaantuloon paljon enemmän kuin esimerkiksi vaikkapa kirkon valtakunnalliset mainoskampanjat, jotka parhaimmillaankin vain tukevat tätä työtä. Ja suurin motivoiva tekijä on toki se, että kun Jeesus tulee nuorelle rakkaaksi, niin silloin monesti nousee myös kiinnostus vastuunkantoon kotiseurakunnassa. Eli luodaan vaikutuskanavia, kerrotaan niistä, ja pidetään tässäkin työssä evankeliumi kirkkaasti esillä.

* * *

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevan sääntelyn muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2014 kirkkohallituksen esityksestä 4/2013

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Lakivaliokunnan mietintö sisältää eriävän mielipiteen piispainkokouksen kokoonpanon muuttamisesta kenttäpiispan osalta. Mielipiteen on allekirjoittanut viisi lakivaliokunnan jäsentä. Keskushallinnon sääntelyn muuttaminen piispainkokouksen osalta merkitsisi kenttäpiispan aseman ja painoarvon olennaista heikentämistä. On helppo argumentoida, että piispainkokousta ollaan määrittämättä nyt kokonaan uudelleen eikä kenttäpiispan asemaa tule verrata enää aikaisempaan tilanteeseen. Olennaisilta osiltaan piispainkokouksen tehtävät kuitenkin säilyvät, joten en pidä argumentaatiota kestävänä. On helppoa perustella, että kenttäpiispallehan annetaan nyt piispainkokouksessa sentään läsnäolo- ja puheoikeus. Mutta todellisuudessa kenttäpiispan asemaa heikennetään nykyisestään. Tällä hetkellähän kenttäpiispa on piispainkokouksen täysivaltainen jäsen, kuten on ollut vuosikymmenten ajan. Eli kyse ei ole kauniista sanoista huolimatta parannus vaan selkeä heikennys kenttäpiispan asemaan. Iskulause tämän kysymyksen valmistelussa tuntuu olleen "kenttäpiispa ei ole oikea piispa". Näin minulle on moni sanonut.

Kenttäpiispan asemaa täytyisi kuitenkin tarkastella Suomen kirkossa laajemmin kuin yksinomaan piispuuden perinteisten teologisten tunnusmerkkien kautta. Kenttäpiispan asema on ollut meillä erityistapaus. Voiko joku osoittaa, mitä vahinkoa tästä erityistapauksesta on ollut kirkolle tai isänmaalle? Meidän on syytä ottaa huomioon maassamme tapahtunut kehitys ja se prosessi, jolla kenttäpiispan asema on maahamme muodostunut. Sitten uskonpuhdistuksen on luterilaisen kansakirkon vaikutus yhteiskuntamme vuosisataiseen kehitykseen ollut erittäin merkittävä. Mutta meillä on maassamme myös toinen erityislaatuinen, merkittävä, yleiseen vapaaehtoiseen kannatukseen perustuva instituutio, Puolustusvoimat. Maanpuolustus nojaa meillä edelleen yleiseen asevelvollisuuteen. Kansankirkkoon ei ole pakko kuulua, eikä armeijaa ole pakka käydä. Silti edelleen suuri osa kansasta maksaa kirkollisveronsa ja valtava enemmistä isänmaallisista nuorista miehistä suorittaa asepalveluksen sekä myös kasvava joukko naisia. Myös erilaista muuta vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa harjoitetaan aktiivisesti maassamme. Kirkolla ja Puolustusvoimilla on Suomessa erityissuhde. Tämän vuoksi pidän perusteltuna kenttäpiispan aseman pitämistä nykyisellään. Uusi kirkkolain 21 luvun 1 § tulisi säätää muodossa "Piispainkokouksen jäseniä ovat hiippakuntien piispat sekä kenttäpiispa."

Kenttäpiispa-instituutio syntyi maassamme aikana, josta esimerkiksi omalla kotipaikkakunnallani muistuttaa erään taistelupaikan muistomerkki, johon on kirjoitettu sanat "Tässä auttoi herra". Kirkon ja kristinuskon vaikutus armeijassa viime sodissamme oli erittäin merkittävä. Hädän hetkellä sotilaamme turvasivat Jumalaan. Sotilaspappien merkitys rintamilla oli tärkeä. Viime viikolla julkaistussa runokirjassani riimittelin näistä ajoista mm. seuraavasti: "Talvisodan ihme meidät turmiosta pelasti. Luojaan sekä Mannerheimiin kansa silloin turvasi. Orjia ei meistä tullut, koska vastaa pistettiin. Kalliin uhrin ansioista vapaus vankka varjeltiin." Sotavuosien aikana käytiin keskustelua Puolustusvoimien kirkollisen työn johtajan asemasta. Tähän liittyvät dokumentit - jos teillä on joskus aikaa niihin tutustua - ovat erittäin mielenkiintoisia. Ainakin osa piispoista, siis tuolloisista piispoista, ja muista tuon ajan johtavista kirkkovaikuttajista vastusti silloisen sotarovastin tehtävänimikkeen muuttamista kenttäpiispaksi. Pelättiin, että kenttäpiispan nimitys toisi jonkinlaisen inflaation piispan arvolle. Tästä huolimatta presidentti Risto Ryti sekä Suomen marsalkka Mannerheim toteuttivat kenttäpiispuuden perustamisen vuonna 1941. Eikä tätä tarkoitettu vain arvonimeksi, vaan sen myötä haluttu antaa kenttäpiispalle eräitä piispalle kuuluvia tehtäviä. Suokoon Luoja, ettei maamme joutuisi enää yhteenkään sotaan. Mutta jos kovat päivät tuleva, on kristillisen kirkon ja armeijan yhteyden säilyttävä. Se on varmasti siunaukseksi kansallemme, kuten on jo nyt, rauhan aikana. Tässä lähetekeskustelun aikana on käytetty hyviä puheenvuoroja siitä, mikä merkitys Puolustusvoimien hengellisellä työllä on ja minkä takia olisi perusteltua säilyttää kenttäpiispan asema. Yhteiskunnassamme kristillisyys on nyt kovan hyökkäyksen alla esimerkiksi koulumaailmassa. Seuraavaksi voi alkaa ulvonta kristillisyyden ilmenemismuotojen hävittämiseksi armeijasta. Kenttäpiispan aseman heikentäminen tulkittaisiin helposti niin, ettei kirkko pidä enää sen ja Puolustusvoimien suhdetta yhtä tärkeänä kuin ennen. Täytyy muistaa myös, miten hierarkkinen laitos armeija on. Jotakin minä, vaikka olen vain korpraali, upseerin poikana ja kadetin veljenä tiedän. Tämä tulkittaisiin helposti todella niin, että kirkko ei pidä sen ja Puolustusvoimien suhdetta yhtä tärkeänä kuin ennen. Toki minä sen ymmärrän ja tajuan, että eivät tämän esityksen tekijät sitä halua. Tässä on vuorenvarmasti vilpitön tahto takana. Mutta silti minusta tuntuu siltä, että älkäämme antako aseita ateistien käsiin tässä asiassa. No joku voi pohtia, että eihän tätä koko uudistusta nyt lähdetä yhteen kenttäpiispaan kaatamaan. No ei tietenkään! Eikä sitä tarvitse siihen kaataa. Pidetään huoli, ettei niin käy. Äänestetään tältä osin muutos, että kenttäpiispa pidetään piispainkokouksen oikeana jäsenenä, ja sitten hyväksytään tämä esitys kokonaisuudessaan. Hyvät edustajakollegat, esitän pohdittavaksenne, mitä pahaa kenttäpiispan aseman säilyttämisestä koituisi kirkolle ja isänmaalle, Monia uhkia kenttäpiispan aseman heikentäminen kyllä sisältää. Lopuksi totean: Minkä Mannerheim on nimittänyt, sitä älköön kirkolliskokous erottako!

* * *

Syysistuntokausi 2014

Otsikko:
Henkilöseurakuntien mahdollistaminen uudessa seurakuntarakenteessa, hallintovaliokunnan mietintö 1/2014 edustaja-aloitteesta 4/2014

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2014 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, haluan vain todeta, että olen lähtökohtaisesti suhtautunut melko kielteisesti näiden henkilöseurakuntien perustamiseen. Muistaakseni viime istuntokaudella käytin pitkähkön puheenvuoron tuolta pöntöstä tästä asiasta. Aloite ei ole ongelmaton, mutta kuitenkin ajattelen, että aika muuttuu ja kansankirkkomme asema on tänään uhatumpi kuin kenties koskaan historiansa aikana. Pysyisikö kirkkomme paremmin kasassa, jos kirkosta eroamisen sijaan protestoijat liittyisivät itselleen läheisempään seurakuntaan? Uskon, että tässä tulevina vuosina asiaa on syytä vakavasti pohtia edelleen. Sillä on paljon mahdollista, että välttämätön kehitys tässä kirkossa tulee johtamaan siihen suuntaan, että parokiaalisuuden periaatteesta tullaan luopumaan, mutta sen aika ei taida olla vielä kypsä.

* * *

Otsikko:
Vaihtoehtojen lisääminen avioliittoon vihkimisen kaavaan tilanteissa, joissa toisella tai molemmilla vihittävistä on lapsia, käsikirjavaliokunnan mietintö 1/2014 edustaja-aloitteesta 2/2014

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä marraskuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Ymmärrän oikein hyvin tämän aloitteen tarkoituksen, ja ne hyvät tarkoitukset, jotka käsitän tämän hyvän aloitteen takana, koskettivat minua henkilökohtaisesti sen verran, että halusin tulla ihan tänne puhujakorokkeelle oman mielipiteeni sanomaan, vaikka tämä aihe ei varmaan profiililtaan ihan kaikkein lähimpänä minua olekaan. Ne huolet, joista aloite kumpuaa ovat aiheellisia ja nousevat varmasti elävän elämän kokemuksista. Mutta henkilökohtaisesti koen asian niin, että niiden hyvien tapojen toteuttamiseksi, jolla tällä aloitteella pyritään, on olemassa muitakin keinoja kuin avioliiton vihkimisen kaavan muuttaminen. Aivan kuten edellinen puhuja tuossa ansiokkaasti totesi.

Toisen puolison lasten mainitseminen ja uusperheen perheenä siunaaminen vihkikaavan yhteydessä ei ole ongelmatonta. Miltä se tuntuu esimerkiksi lasten toisesta vanhemmasta, jos hänen lapsensa siunataan yhdeksi perheeksi entisen puolison uuden aviopuolison kanssa. Voivatko lapset joutua kiistakappaleeksi tällaisessa tilanteessa, jossa se vanhempi, jota ei olla vihkimässä, vastustaisi tällaisen vihkikaavan käyttöä. Entä minkälaiselle arvostelulle sellainen isäpuoli taikka äitipuoli joutuisi alistumaan, jos hän ei syystä tai toisesta haluaisi ottaa sitä kaavaa, jossa lapset mainitaan. Muodostuisiko sosiaalinen paine tällaisen kaavan valitsemiseen, jotta hääväki ei ajattelisi hänen hyljeksivän puolison lapsia. Sitä paitsi ajattelen näin, että jos puoliso todella sitoutuu vihkivalaansa, niin eikö rakkautta puolisoa kohtaan osoiteta myöskin siten, että suhtaudutaan kunnioittavasti puolison läheisiin? Kun lupaa rakastaa niin eikö tämä kaikki jo sisällys siihen ilman muuta. En ole teologi, mutta ymmärtääkseni pappi voi jo nyt ja hänellä pitäisi olla koulutuksensa puolesta siihen edellytykset vihkipuheessa, rukouksissa tai muissa toimissa vihkimistilaisuudessa ottaa puolisoiden lapset huomioon, aivan kuten edustaja Vesti äsken totesi. Näissä yhteyksissä perheiden yksilöllisen tilanteen voi varmasti huomioida paremmin kuin valmiiksi laadituissa kaavoissa.

Haluan kertoa ajatuksiani myös oman henkilöhistoriani pohjalta. Minähän en ole itse naimisissa mutta 12-vuotiaana minulla oli tilaisuus osallistua oman isäni ja hänen vaimonsa häihin vanhan sukutilamme pihamaalla. Minulla ei ole sadun pahaa äitipuolta vaan hyvä äitipuoli, jonka kanssa olen tullut toimeen. Nytkin hän on muuten tehnyt minulle kovasti vaalityötä seurakuntavaaleissa ja olen tästä erittäin kiitollinen. Mutta minun on kyllä tunnustettava, että olisi tuntunut hyvin nololta ja jopa kiusalliselta, jos heidän vihkikaavassaan siinä tilaisuudessa olisi jotenkin viitattu minuun. Saatikka, että minun nimeni olisi siinä mainittu. Pahimmillaan sellainen olisi voinut jopa lisätä jännitteitä lähimpien omaisteni ja sukujeni välillä varmasti hankaloittaen tuolloisen 12-vuotiaan elämää.

Avioliitto solmitaan miehen ja naisen välillä. Pyhä kristillinen avioliitto on jo luomisessa asetettu miehen ja naisen väliseksi. Vaikka näillä kaavamuutoksilla ei toki missään nimessä muutettaisi piiruakaan tämän käsitteen sisällöstä, niin silti pitäisin hieman vaikeana ajatella, että vihkikaavassa huomioitaisiin esitetyllä tavalla myös muita henkilöitä kuin tämä aviopari, jotka ovat solmimassa keskenään pyhän avioliiton.

Aloitteessa kerrottiin yhtenä sen tarkoituksena olevan, että : "Uusperheessä elävät tai uusperhettä suunnittelevat pari tai avoliitossa elävät parit rohkaistuisivat yhä useammin kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen." Tämä tavoite on tietysti erittäin kannatettava ja kristillisen opin mukainen ja oli erittäin ilahduttavaa lukea tämä tavoite täältä esitystekstistä. Kirkonhan on kannustettava perheen perustamista suunnittelevaa miestä ja naista pyhittämään liittonsa kirkollisella vihkimyksellä.

Arvoisa puheenjohtaja, todella siis ymmärrän niitä vaikuttumia ja perusteita, jotka ovat tämän monin tavoin ansiokkaasti laaditun aloitteen taustalla mutta uskon kuitenkin, että nämä esityksen hyvät tavoitteet ovat toteutettavissa luontevammin muilla tavoin kuin vihkikaavaa muuttamalla. Käsikirjavaliokuntahan on mielestäni hyvin ansiokkaasti viitannut esimerkiksi kodin siunaamisen yhteydessä mahdollisuuteen eri perheenjäsenten huomioimiseksi. Kiitän käsikirjavaliokuntaa hyvästä mietinnöstä.

* * *

Kevätistuntokausi 2015

Otsikko: Virsikirjan lisävihkon hyväksyminen (Kirkkohallituksen esitys 13/2014)
Täysistunto: Tiistaina 5 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.15
Teksti: Arvoisa puheenjohtaja. Mitä musiikkiin tulee, niin koen kyllä olevani aika maallikko sen suhteen mitään lausumaan. Mutta juuri maallikkoedustajaksihan minut on tänne valittukin, niin rohkenen muutaman ajatukseni tuoda julki. Olen yrittänyt kahlata tämän uuden esitetyn virsikirjan lisävihkon läpi ja lukenut kaikki esitetyt uudet virret suomenkielisen version osalta. Yleisesti ottaen haluan todeta, että esitykset ovat hyviä, joukossa on monia suurellekin yleisölle tuttuja ja suomalaiseen hengelliseen lauluperinteeseen vakiintuneita lauluja, joiden moni ihminen ehkä on jo kuvitellutkin olevan mukana virsikirjassa. Tällaisia ovat esimerkiksi numero 908 Yksi nimi ylitse muiden, tai numero 924 Kahden maan kansalainen. Erityisesti ilahdutti huomata Salve Regina -hymnin pohjalta tehty virsi numero 938. Marian rooli luterilaisessa kirkossa, niin lauluperinteessä kuin muutenkin, on ehkä jäänyt tarpeettoman vähälle. Samoin haluan mainita laulun 978 Pyhän kaupungin porteista saavat, joka on kyllä erittäin kaunis ja puhutteleva.

Emme saa koskaan vähätellä musiikin merkitystä uskonnollisen perinteen siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Eikä musiikin voimalla siirry ainoastaan perinne, vaan vahvan kristillisen sanoman sisältävä evankelioiva laulu voi hyvinkin synnyttää ja ylläpitää uskoa Jeesukseen ja antaa voimaa kristityn taisteluissa, iloissa ja suruissa. Minua on henkilökohtaisesti, rohkenen kertoa, koskettanut suuresti esimerkiksi kertomukset isomummistani, joka oli kuulemma tehnyt monet kotitilan askareet kristinuskon ilosanomaa kertoneita lauluja hyräillen. Ne antoivat lohtua vaikeinakin hetkinä. Hän ehti haudata neljästätoista lapsestaan neljä ja myös aviomiehensä nuorimman lapsen ollessa puolitoistavuotias. Mutta silti piti perhettä eteenpäin viedä, ja kerrotaan, että monet kerrat hän aamulla navettapolkua astellessaan, joskus kyyneltenkin lävitse lauloi, että ”Käy yrttitarhasta polku / vie Golgatalle se…”Meillä on siis suuri vastuu myös tuleville sukupolville, kun hyväksymme näitä virsiä ja edistämme siten niiden mahdollista vakiintumista osaksi kristillistä perinnettä Suomessa.

Rohkenen tässä ottaa myös hieman kriittisesti tarkasteluun erään tähän lisävihkoon esitetyn laulun numero 915 En tiedä, miksi kirkonpenkkiin näin. Tämän laulun sanat ovat sinällään ihan taidokkaasti riimitellyt ja sävelmä on hyvin kaunis, kuten äsken tuossa saimme kuulla, ja se sisältää omalla tavallaan myös sangen koskettavan tarinan. Mutta rohkenen kuitenkin heittää kysymyksen, toivoakseni en sillä ketään loukkaa, että onko tämän tyylisen laulun paikka sitten kuitenkaan kirkkomme virsikirjassa. Se kertoo henkilöstä, joka tulee kirkkoon ja jonka kirkossa käymisestä annetaan se kuva, että rukous ei noussut taivaisiin eikä henkilö saanut kirkossa Luojastaan yhtään enempää tietoa kuin hänellä oli sinne kirkkoon tullessaan. Jokin epämääräinen yleisuskonnollinen aavistus Jumalan olemassaolosta jää siinä kirkossakäynnin ainoaksi sanomaksi. Siinä, että virsissä kerrotaan meidän epäilyksistämme ja siitä, ettemme aina koe Jumalan läsnäoloa, ei tietenkään ole mitään pahaa. Ja on tärkeää, että juuri sellaisia ihmisiä rohkaistaan kirkkoon ja kristillisen sanoman pariin. Olihan epäilijällä paikkansa jopa opetuslasten joukossa. Ja eiköhän useimmilla meistä ole ollut omakohtaisestikin tällaisia kokemuksia. Mutta en tiedä, voidaanko tämän kaltaisella laululla rohkaista ihmisiä etsimään Jumalaa. Ei kirkon sanomaksi riitä viesti siitä, että jokin epämääräinen koskettaa sydäntä, kun istutaan hiljaa kirkossa. Hyvä on välillä olla joskus hiljaakin, mutta eihän kirkon sanoma ole se, että etsitään itseä hiljaisuudessa, vaan kirkon sanoma on kertoa, että Jumala löytyy Golgatan ristiltä. Jeesus elää tänäänkin ja hänen kauttaan on tie Jumalan yhteyteen auki. Se sanoma pitää sille kirkkoon tulijalle käydä kirkkaaksi. Tämä laulu 915 näkyy olevan aika uusi laulu eikä se ole varmaankaan ehtinyt vielä vakiintumaan meidän perinteeseemme, mutta kyllä tuota lukiessa tuli mieleen, että millaisessa yhteydessä tällaista virttä sitten veisattaisiin. Jumalanpalveluksessako, kastetilaisuudessa, konfirmaatiossa, häissä vai hautajaisissako laulettaisiin, että ”en Luojastani vieläkään mä tiedä enempää, enkä tiedä, saanko tietääkään"? Tämä oli siinä kolmannessa säkeistössä, jota äsken ei laulettu. Tässä laulussa 957, Tämä on… meille luvataan, on myös samaa henkeä, kun siinä kerrotaan, kuinka ehtoollisen jälkeen lähdetään kulkemaan epävarmaan tietä ja ikuisuutta kohti meneminenkin on jostain syystä varustettu kysymysmerkillä.

Näillä ajatuksilla kiitän tähänastisesta työstä ja toivon viisautta ja menestystä virsikirjan lisävihkon jatkokäsittelylle.

* * *

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2015 kirkkohallituksen esityksestä 3/2014 - Ensimmäinen käsittely

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä toukokuuta 2015 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Lakivaliokunnassa on jätetty kolme eriävää mielipidettä tähän mietintöön. Yli puolet lakivaliokunnan jäsenistä on ollut siis mukana jossakin eriävässä mielipiteessä. Paperisena jaetussa mietinnössä liitteenä olevasta minun ja edustaja Lindbäckin allekirjoittamaksi merkitystä eriävästä mielipiteestä on jostain syystä jätetty pois edustaja Viitalan nimi, netissä olevassa versiossa se kyllä oli mukana, eli tuotakoon se nyt myös tässä ilmi. Yhtenä tämän eriävän mielipiteen jättäneistä haluan muutamalla sanalla kertoa näkemykseni tähän asiakokonaisuuteen. Haluan aluksi kommentoida muutamia niitä väitteitä, joilla olen eri yhteyksissä kuullut tätä hanketta puolustettavan. Ensinnäkin on sanottu, että miten te siellä pohjoisessa ja muilla niin sanotuilla syrjäalueilla aiotte sitten pärjätä, jos tätä pakkoyhtymämallia ei toteuteta. Että miten te sitten saatte ne rahat riittämään? Mutta eihän tässä ole esitetty minkäänlaisia laskelmia, jotka osoittaisivat, että tämä malli toisi jonkunkaanlaisia säästöjä, saatikka että se toisi sellaisia säästöjä, joita ei muuten voitaisi synnyttää. Syrjäalueiden välimatkat eivät lyhene sillä, että muodostetaan pakolla seurakuntayhtymiä. Lapissa jo muutaman seurakunnan pakottaminen yhtymään tulee väistämättä johtamaan sellaisiin seurakuntayhtymiin, jotka maantieteellisesti merkitsevät samaa kuin se, että vaikkapa Turku ja Tampere pistettäisiin samaan seurakuntayhtymään, ja enemmänkin. Pitkien välimatkojen aiheuttamat kustannukset ovat tosiasiat yhtymissäkin. Ja toisaalta jo nyt on mahdollista käyttää yhteisiä työntekijöitä ja perustaa myös yhtymiä, jos se jollakin alueella koetaan tarkoituksenmukaiseksi. Kun tässä on kerrottu, kuinka yhtymillä on turvattu pienten seurakuntien olemassaolo, sehän on erittäin hyvä asia. Mutta senhän voi tosiaan tehdä jo nyt. Ei se vaadi tätä esitystä.

Toiseksi on sanottu, että rikkaat seurakunnat ovat itsekkäitä, tätä vastustavat rikkaiden seurakuntien edustajat, kun he eivät halua solidaarisesti auttaa köyhempiä. Vastustavat näitä pakkoyhtymiä, jottei tarvitse luopua omaisuudesta toisten hyväksi. Mutta miten tämä esitetty seurakuntayhtymämalli tähänkään avun toisi? Tuskin kovin monella seurakunnalla on niin suuria omaisuuksia, että niiden tasaamisella voidaan pidemmän päälle yhtymän sisällä köyhempien seurakuntien ongelmia poistaa, vaikka seurakuntien oma omaisuus vietäisiinkin yhtymän yhteisen päätöksenteon käsiin. Miten se iso seurakunta saataisiin siinä paljon markkinoidussa väljässä perussäännössä antamaan sille pienelle seurakunnalle enemmän kuin mitä se jo nyt saa? Kyllä kai verotuloista ne keskeisimmät tulot kuitenkin jatkossakin niihin yhtymiin tulevat. Sitten on sanottu, että pakkoyhtymiin on mentävä, koska olisi työlästä ja raskasta pitää yllä kahta erilaista sääntelyä, siis yhtymiä koskevaa sääntelyä ja itsenäisiä seurakuntia koskevaa sääntelyä yhtä aikaa. Mutta hyvänen aika, sellainen mallihan on jo nyt olemassa. Mitä vahinkoa siitä on tähänkään asti tullut? Ja on myös sanottu, että päätös täytyy tehdä nyt. Että tässä on niin iso työ tehty, ja on kehityksen pysäyttämistä ja voimavarojen hukkaan heittämistä ja ties mitä, jos tätä ei nyt hyväksytä. Ja että rakennemuutos on välttämätön. Mutta eihän tämä valmistelutyö hukkaan mene, vaikka tätä kokonaisuutta ei nyt kaikkine siihen sisältyvine ongelmakohtineen tällä istuntoviikolla hyväksyttäisi. Tulevaisuudessa tämän valmistelun monia hyviä elementtejä tullaan joka tapauksessa varmasti hyödyntämään seurakuntarakenteitamme koskevassa päätöksenteossa. Sosiaalinen paine täällä tällä viikolla esityksen hyväksymiselle on epäilemättä kova. Mutta joskus on kuitenkin rohkeutta ja jopa viisautta toimia vastoin sitä, minne virta vie ja yleinen mielipide käy.

Minä olen tällä viikolla paljon ajatellut sitä, että keitä minä täällä edustan, ketkä minut ovat tänne lähettäneet. Paitsi Korkeimman edessä, niin heille minä olen toiminnastani täällä vastuussa. Rovaniemen rovastikunnan kokouksessa oli yksimielinen kanta: yhtymiin vain vapaaehtoisuuden pohjalta. Siinä kokouksessa oli mukana suuren seurakunnan edustajia ja monta pienten seurakuntien edustajaa. Myös erilaisen hengelliset taustat olivat edustettuina, oli liberaaleja ja konservatiiveja ja siltä väliltä. Ja kaikki olivat yksimielisiä tästä asiasta. Ei pakkoyhtymiä. Sama malli kun ei sovi kaikkialle Suomeen, kuten tässä useissa puheenvuoroissa on jo todistettu, eivätkä puheet väljästä perussäännöstä riitä poistamaan perusongelmaa, yhtymiin pakottamisen problematiikkaa. Meillä on suuria seurakuntia, osa juuri yhtyneitä, joiden pilkkominen olisi turhaa ja keinotekoista. Meillä on pieniä seurakuntia, jotka pärjäävät hyvin ja tekevät naapureittensa kanssa tarvittaessa hyvää yhteistyötä omista lähtökohdistaan käsin. Miksi me lähtisimme rikkomaan näitä hyviä paikallisista olosuhteista rakentuneita malleja? Muutoksia tulee varmasti tulevaisuudessa. Mutta onko tämä oikea ja kestävä tapa tehdä niitä? Koko tämä pakkoyhtymähankehan lähti liikkeelle viime hallituskaudella aloitetusta suurkuntahankkeesta, joka on kokenut tunnetun loppunsa. Nyt meillä on uusi hallituskausi alkamassa, ja millaiseksi Suomen kuntakenttä ja tehtävänjako nyt muodostuvat, siitä meillä ei vielä ole tietoa, korkeintaan aavistuksia. Tämä kirkon paljonpuhuttu Kipa-hankekin on vielä monine myllerryksineen kesken. Olisiko syytä suorittaa yksi suuri prosessi kirkossa loppuun ennen kuin seuraavaa käynnistetään seurakuntakenttäämme kuormittamaan? Tulevaisuudessa, jos tämä valitettava jäsenkato kirkossa jatkuu, voimme sitä paitsi joutua päätymään lopulta siihen, että meillä on vain kaksi hallinnon tasoa: perusseurakunnat sekä hiippakunnat.

Sitä paitsi eilen tuonne pöydillemme jaettiin tulevaisuusvaliokunnan mietintö, jossa esitettiin komitean nimeämistä tuottamaan kirkolle uusia organisaatiomalleja. Viime syysistuntokaudella jo täällä tehtiin päätös perustaa komitea, jonka tehtävänä on a) arvioida kirkon organisaatiota kokonaisuutena, b) tehdä tarpeelliset selvitykset siitä, sekä c) laatia ehdotus uudesta kirkon organisaatio- ja toimintamallista tai vaihtoehtoisista malleista viimeistään marraskuussa 2016 kokoontuvalle kirkolliskokoukselle. Kun tällainen suuri työ on nyt käynnistymässä, eikö meidän tulisi jättää myös tämä kaikkein tärkein organisaatiota koskeva uudistustyö ennakkoluulottomasti tämän komitean harkittavaksi? Mitä tämän komitean kannattaa edes työtään aloittaa, jos me nyt lyömme lukkoon tämän kaikkein tärkeimmän organisaatiokysymyksen? Kirkolliskokous vieläpä katsoi, että "Visionäärisen luonteensa vuoksi komitean tulee olla ennakkoluuloton." Arvoisa puheenjohtaja, oma kantani tähän asiaan on, että tätä ei nyt tällä erää hyväksytä vaan jätetään raukeamaan.

* * *

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2015 kirkkohallituksen esityksestä 3/2014 - Toinen käsittely

Täysistunto:
Torstaina 7 päivänä toukokuuta 2015 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja.

Tosiaan, kuten totesitte, nyt päätetään kokonaisuudessaan, hyväksytäänkö nämä esitykset vai hylätäänkö ne. Yleiskeskustelussa peräänkuulutettiin rohkeutta. Minäkin toivon meiltä nyt rohkeutta tehdä päätös, joka ottaa huomioon laajan kansankirkkomme alueellisen ja toiminnallisen moninaisuuden. Kaikki vaikuttavat olevan sitä mieltä, että muutoksia tarvitaan. Ei tämä seurakuntarakenteen hyväksi tehtävä työ siis pysähdy, vaikka tätä mietintöä ei nyt kaikkinensa hyväksyttäisi. Työ varmasti jatkuu ja ainakin itse toivon, että kun jätämme tämän nyt raukeamaan, niin lähitulevaisuudessa meille tuodaan tämän jo tehdyn valmistelutyön pohjalta esitys, josta on poistettu tämä porua herättänyt seurakuntayhtymiin pakottaminen ja annetaan mahdollisuus jatkaa itsenäisinä ainakin jos painavat alueelliset perusteet tätä edellyttävät. Äsken keskusteltiin vilkkaasti myös kanttorien ja diakonien viroista, ehkä jatkovalmistelussa tämäkin asia voitaisiin vielä paremmalla ja laajemman yhteisymmärryksen löytävällä tavalla ottaa huomioon. On sanottu, että tämä on kirkkomme historian suurimpia muutoksia. Eikö sellainen tulisi siis tehdä todella huolella ja aidosti maamme eri kolkkien erityisolosuhteet huomioiden? Joskus voi olla viisautta ottaa askel taaksepäin, jotta päästään monta eteenpäin. Muuten syntyneiden vahinkojen korjaaminen voi olla hyvin työlästä.

Yleiskeskustelussa käyttämäni puheenvuoron perusteella esitän kunnioittavasti, että tässä muodossaan tämä mietintö jätettäisiin raukeamaan, eli että esitys hylätään.

* * *

Otsikko:
Kustannustehokkaiden seurakuntien ja seurakuntayhtymien vapaaehtoinen liittyminen KIPAan (Edustaja-aloite 1/2015)

Täysistunto:
Perjantaina 8 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Kiitän edustaja Lindbäckiä hyvästä aloitteesta. Useinhan erilaisia uudistuksia ajetaan voimakkaasti läpi ja vasta jäljestä huomataan, mitä kaikkea kielteistä siitä voikaan seurata. Minullekin on kantautunut seurakuntakentältä paljon kritiikkiä siitä, tuoko tämä KIPA-hanke minkäänlaista lisäarvoa etenkään pienille seurakunnille, kuinka paljon tämä on vaikuttanut seurakuntien itsemääräämisoikeuteen ja onko säädöspohja edes ollut tarpeeksi riittävä siihen, että kaikki seurakunnat voidaan ehdottomasti velvoittaa liittymään KIPAan. Toivon, että edustaja Lindbäckin aloite ja nyt esiin tuodut huolet otetaan vakavasti.

* * *

Otsikko:
Uusi avioliittolaki (Edustaja-aloite 2/2015)

Täysistunto:
Perjantaina 8 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Lyhyesti vain omana kantanani totean, että olemme tosiaan tulleet Suomessa siihen tilanteeseen, että valtion ja kirkon avioliittokäsitykset eivät enää vastaa tosiaan, kuten täällä on todettu. Mutta missään tapauksessa se ei saa merkitä sitä, että kirkko luopuu Raamatusta, jo luomisessa ja Jeesuksen opetuksesta, nousevasta opistaan pyhästä avioliitosta. Surullisin mielin seurasin viime syksynä käytyä julkista avioliittokeskustelua, jossa luterilaisen kirkon viesti jäi valitettavan epäselväksi. Jatkossa meidän kannattaisi ehkä tässä suhteessa ottaa oppia vaikkapa katolisesta kirkosta ja ortodoksisesta kirkosta, joiden kirkkojen johto puolusti rohkeasti ja horjumatta kristillistä avioliittokäsitystä miehen ja naisen välisenä liittona täällä Suomessakin. Lopuksi kiitän piispa Häkkistä ryhdikkäästä esiintymisestä niin viime syksyn julkisissa keskusteluissa kuin myös tämän salikeskustelun aikana.